xD
otsikon voi unohtaa...
Mutta minä kyllä kerron nyt tarinan, tai kirjoitan sen tähän ja sen voi lukea jos huvittaa. Näiden tarinoiden järjestys on täysin päätön, ja kaikki ovat tavallaan erillisiä novelleja samoilla henkilöillä(osa ei ole itse luomiani,vaan kamujeni) uvu
joten kärryillä ei ole tarkoitus pysyä, eikä kukaan siihen kykene, muahhahhaa xD
Tätä kirjottaessa heräsi muuten ajatuskia----> Onko hipelteli suomenkielinne sana???
Nykyään jos William näkisi salongissa kyllästyneen naisen hän saisi tämän pian kiinnostumaan...itsestään;)
William on addiktioitunut huomioon jo lapsuusiällä.
Herra Bonsdroff on eeppinen, pakko tunkea joka tarinaan xD
Catherine sinutteli Williamia jo ennen kuin he päätyivät kihloihin!
Williamin isä on metsän peikko-mörrimöykky...
Joo...mutta tämä on tavallaan "thö alku". Tästä alkoi kaikki( eli Catherinen ja Williamin olematon romanssi, joka kuolee pikku hiljaa, mutta on yhtä kaikki suloinen :3). Oikeastaan tämä ei ole alku..olen kirjoittanut myös tarinoita Williamin syntymästä(ne eivät ole julkaisu kelpoisia, pitäisi olla oma kohtaistaa kokemustaa ennen kuin kirjoittaa synnytykestä "^^), mutta tämä on NYT....
Thö alku
William roikkui kärsimättömänä äitinsä kaulassa ja hipelteli tämän käätyä. Siinä olevat pienet timantit tuntuivat mukavan kylmiltä sormissa, kuin ensi lumi. Pienen pojan kiinnostus tyrehtyi kuitenkin pian ja hän alkoi kääntyillä sylissä, etsien parasta asentoa.
"William-kiltti, äiti haluaisi nyt jutella kaksin rouva Rotmetellerin kanssa...Voisit mennä etsimään jotain ikäistäsi seuraa täältä", Rouva Middlesworth huokais uupuneena pojalleen.
Hän nosti Williamin sylistään salongin lattialle. Rouva Rotmeteller katsoi vaalea hiuksista lasta miettien kelle tämä oli suunniteltu naitettavaksi, tuon pojan harteilla tulisi lepäämään Middlesworthien suvun perintö, ja se houkutteli. Hänen tyttärensä oli vain muutaman vuoden nuorempi...
"Ei täällä ole ketään", poika mumisi kyllästyneenä.
"Katso, tuolla istuu sinua hiukan vanhempi tyttö ihan yksin", äiti kumartui sen minkä korsetti sieti ja osoitti Williamin silmien tasalta salongin reunalle majoittunutta tyttöä, joka istui samettipäällysteisellä tuolilla heilutellen jalkojaan sen reunalta.
"Onko pakko?"
"Rakas, sinä tarvitset seuraa", rouva vakuutti tuupaten poikaansa lempeästi kauemmaksi omasta tuolistaan." Ole kiltti".
"Selvä. äiti", William totteli lopulta.
Hän kipitti seinän viertä pitkin kaikkien isojen ja vieraide ihmisten jaloissa saapuen tytön luo.
"Hei", William vinkaisi vähän hätäisesti ja kiipesi viireiselle tuolille.
"Hei", tyttö tokaisi. Hänkin näytti kyllästyneeltä ja väsyneeltä. Tytön punaiset mokkakengät kiilsivät puhtauttaan niin kuin myös tytön ruskea, paksu letti joka roikkui olkapäällä sievästi. Tyttö ei tuntunut saavan katsettaan irti kengistä, ja hän tu tui muutenkin viisveisaavan Williamista, mikä sai pojan haluamaan huomiota kaksinverroin enemmän.
"Mikä on teidän nimenne?" William kysyi muistaen teititellä kotiopettajan opetusten mukaisesti.
Tyttö katsoi poikaa hetken silmiin. Kuin arvioiden kannattiko vastata.
"Catherine, entä te?" tämä vastasi lopulta iloisesti, eikä kääntynyt enää kenkiensä puoleen vaan silmäili uutta tuttavuutta ystävällisesti. Tämä oli häntä varmaan pari vuotta nuorempi, kun oli noin lyhytkin vielä.
"William", William kertoi riemuissaan huomiosta.
"Kuka teidän isänne on?" Hän uteli seuraavaksi.
"Tuo mies tuolla", Catherine osoitti salongin vastapäiseen nurkkaan lähelle pojan äidin istumapaikkaa.
Siellä seisoi nuori mies, jonka komeilla kasvoilla leikki pieni pila. Nuo tummat silmät vilkkuivat ja suu vääntyi lempeään hymyyn. Hänen ympärilleen kerääntynyt seurue puhkesi yhtäkkiä kovaan nauruun, mutta kaikkien ylitse kuului tuon miehen hörähtely, joka pomppi metsäpuron tavoin. Hänen katseensa osui vaivihkaa heihin ja hän iski silmää tyttärelleen. Catherine vilkutti vastaukseksi.
Tytön isä tuntui Williamista ihan erinlaiselta kuin hänen isänsä, joka ei enää nauranut juuri lainkaan. William ei edes tiennyt syytä, mutta se liittyi jotenkin häneen tai äitiin. Isä oli usein äreä ja hiljainen. William ei halunnut enää puhua mitään. Koko Catherine, isineen ja mokkakenkineen sai hänet epävarmaksi omasta asemastaan. Hän olikin yhtäkkiä aivan pieni. Hänellä ei ollut yhtäkkiä mitään millä kehua.
"Miksi edes kysyit?" Catherine halusi tietää.
Oli Williamin vuoro katsella kenkiään. Juuri hänen juro isänsä oli sanonut joskus, työpöytänsä takaa, että perhe määritteli ihmiset ja niimpä se oli ensimmäinen asia mikä piti selvittää kun tutustui vieraisiin ihmisiin. Isä oli osoittanut ovea ja käskenyt hänen muistaa ohjeen koko elämänsä ajan. Isä oli näyttänyt hiukan satukirjan peikolta, joka kohta heittäisi ilkeät lapset pataan.
"Miksi?" Catherine toisti vähän kyllästyneenä jälleen.
"Miksi en", William vastasi uhitellen ja hyppäsi tuolilta alas.
"Mikä sinulle nyt tuli?"Catherine kysyi unohtaen teitittelyn siinä sivussa.
"Pitää mennä. Heippa!" William lähti juosten pois.
Hän juoksi suoraan salongin läpi, väistäen vain tarjoilu pöytää, ja kiipesi äitinsä turvalliseen syliin. Poika upotti kasvonsa äidin olkapäähän. Se olisi aina olemassa eikä se koskaan saanut häntä epävarmaksi.
Tädää!
William on suloinen, pikku mammanpoika :3
