Kysyin kahdelta ystäviltä tarina ideoita ja näitä tuli:
1. Wilkkupilpero eksyis tanssikapakkaan(inspiroijana Veskun Kohtalokas Samba Jenni Vartiaisen laulamana, sillä VAIN ELÄMÄÄ ALKO TAAS!)
2. Williamin kaikkein kauhein painajainen
3. yhteenveto mitä miehen entisille rakastajattarille kuuluu nykyään
JA näähän on aivan mahtavia, siksipä otsikossakin piti se mainita! Valitsemisvaikeus oli suuri joten päätin yhdistellä kaksi ensimmäistä ja käyttää viimeistä myöhemmin...ELI aika pian!
Mutta nyt...NAUTTIKAA...jos voitte;)
William hymyili Indranille luottamuksellisesti ja laittoin käden tämän uumalle. Toinen käsi piteli naisen kovaa työtä kokeneita kättä omassaan ja jalat lähtivät viemään hitaasti eteenpäin. Indranin askeleet seurasivat miehen askeleita haparoiden. Williamin silmät säihkyivät luottamuksesta ja ilosta. Tuntui kuin he olisivat lentäneet punaisella hiekalla, keskellä aurinkoista päivää, jolloin olisi kuulunut tehdä töitä. Mutta he vain tanssivat kahden, nopeasti, hymyillen.
"Indrani. Tuletko vaimokseni?" William pyöräytti lesken ympäri ja jatkoi valssia puun ympäri.
"Vaimoksesi?! Indrani henkäisi ja katsoi komeita kasvoja epäuskoisena. Tämä oli unta!
"Mistä voisit löytää paremman?!" William pysähtyi yllättäen ja sai Indranin astumaan jaloilleen.
"Minä...suostun", Indrani kuiskasi itkua pidätellen. Tämän oli PAKKO olla unta!
William otti housuntaskustaan hopeisen sormuksen hymyillen hellästi naisen loistaville kasvoille.
"Olethan nyt varma?!"
"Minä...en rakasta sinua", leski mutisi, mutta herra otti hänen kätensä ja pujotti sormuksen nimettömään. Kummankin kädet värisivät kuin tämä olisi ollut molemmille ensimmäinen kosinta, mutta eihän se ollut.
"Mutta voimme olla ystäviä", William kuiskasi ja suuteli Indranin kättä.
kuva halkeili erisuuntiin ja hapertui Williamin eteen pieniksi säröiksi, joita ei olisi saanut liimattua millään yhteen. Hän potki palaset nopeasti sängyn alle ja lähti huoneesta ennen kuin kukaan näkisi häntä niiden kanssa.
Kaikki tuntui jotenkin hämärältä kuin valo olisi kadonnut käytävältä jolla hän asteli. Eteensä ei juuri nähnyt, mutta William tiesi tarkalleen minne piti mennä. Hänellä oli asiaa Kuninkaalle.
Valkeat, harsomaiset verhot heilahtivat hänen eteensä ja muodostivat liian tuttuja kasvoja hänen eteensä. Ilmavirta jonka harsot saivat aikaan, heitteli kiharoita ja sai kasvot muuttumaan uurteisiksi kuin vanhuksella. Esen Darzi ja Isidora ojensivat peiliä kasvot leveästi hymyillen. He näyttivät niin yliluonnollisilta, tuoden mieleen oksalla naureskelevan irvikissan! Mies kääntyi katsomaan peilikuvaansa. Harmaat, kiharat olivat lyhentyneet, ne tuskin peittivät korvia ja iho oli muuttunut käärrepaperin hrmaaksi, hauraaksi kuin kuivunut saviruukku. Hän kokeili henkeä haukkoen kasvojaan ja pusersi silmänsä kiinni. Se ei ollut totta, ei voinut! Se oli vain Isidoran kylmä pila...mutta Isidorahan oli kuollut...
William riuhtoi repeilleitä verhoja pois tieltään silmät tiukasti kiinni. Hänen ryppyiset kätensä osuivat välillä johonkin nihkeään, elävään, kuin liskoon joita tuntuikin vilisevän herran jaloissa yllinkyllin.
"William, herää, William!" kuului hento ääni, joka lepatteli miehen ympärillä ja kodotti liskot jonnekkin. Ääni hiipui pikkuhiljaa pimeyteen ja jätti Williamin täyteen ahdistusta, jota ei saanut millään pois. Aivan kuin hän olisi ollut riippuvainen äänestä.
Samassa silmät rävähtivät itsepäisesti auki, ja hän huomasi seisovansa isänsä työhuoneessa, isänsä tammipöydän edessä. William laski katseensa vaistomaisesti jalkoihin, ja huomasi nuorenneensa taas, ehkäpä vähän liikaakin! William tuijotti entistä järkyttyneempänä polvihpousujaan, kunnes kuului tuttu, välinpitämätön ääni.
"Mitä asiasi koski, Sir William? Haluatko teetä? minulla on nyt vähän muuta puuhaa", William kohotti katseensa ja huomasi, ettei pöydän takana ollutkaan isä vaan Geibriel, Kuningas.
Geibriel katsoi häntä korkeuksista aavistuken moittivana, mutta herttua ei painanut katsettaan enää alas.
"Haluasin lykkäystä vuokraani!" William sanoi varmana asiastaan, mutta ääni kuulosti lapsekkalta ja toive ääneen sanottuna äärettömän typerältä! Miksi hän oli noin sanonut!?
Samassa huoneeseen pyrähti Catherine, jolla oli yllään punainen hame, jonka halkio paljasti säärtä enemmän kuin tarpeeksi. Cereenillä oli ollut täsmälleen samanlainen puku kun William oli kohdannut tämän ensimmäisen kerran!
"Catherine!" William huudahti, mutta nainen ei näyttänyt kuulevan vaan ryntäsi Gabrielin luo ja heittäytyi tämän syliin lahjoittaen suukon miehen kalpealle poskelle.
"Catherine, tiedätkö kuka tämä poikanen on?!" Gabriel kysyi katse avuja paljastavassa kaula-aukossa.
"Ai tuo vain?!" Catherine naurahti ivallinen katse silmissään, jotka katsoivat avutonta, kiharapäistä poikaa.
"CATHERINE!" William karjui epätoivoisena, mutta kumpikaan ei ollut kuulevinaan.
"William, herää!" kuului taas jostain hennosti, mutta todellisuus jatkui...
"Hän on ollut minulle ilkeä, hänen kuuluu kuolla. Hirtä hänet, kulta", Catherine hymyili Geibrielille siirappisesti nojautuen tämän kylkeen kuin kaikkivaltias.
"EI, OLET YMMÄRTÄNYT VÄÄRIN, MINUN EI KUULU VIELÄ KUOLLA!" William kiljui, mutta pariskunta tammipöydän takana antautui intohimoiselle suudelmalle ja joku vartia veti pikku pojan kohti mestauslavaa.
Puuhun oli sidottu jo hirttosilmukka valmiiksi ja sen vieressä seisoskeli Anne Romanov aluspukusillaan. Hän hymyili Williamille sievästi.
"Ei hätää, rakas. Sinulla ei ollut paikkaa tässä maailmassa, sinun kuuluu kuolla".
William purskahti itkuun, kuin kakara, mutta ruumis oli palannut jälleen entiselleen.
"E-eikä kuulu!" William parkui, mutta joutui hiljentymään kun puun takaa hyppäsi esiin Dickon, Brianne ja Lordi Pamberton. Hän oli täysin varma, että siinä he olivat, vaikka kasvot olivatkin sumussa ja niitä oli hankala erottaa.
"Nyt tanssitaan!" Lordi hihkui ja kolmikko alkoi pistää jalalla koreasti. He hyppelivät niin sambaa, tangoa kuin burleskiakin, mutta Anne osoitti hirttosilmukkaa vaativana.
"Tule nyt, kulta, ei se satu".
Dickon tarjosi olut tuoppia ja William huomasi lähtevänsä ystävän matkaan. Anne jäi vilkuttamaan hänen jälkeensä ja, vaikka se näkyikin vain epäselvästi William oli huomaavinaan kuinka hirttosilmukka kiristyi Rouvan kaulalle...
Dickonin kädet irrottuivat miehen hartioista ja William jäi seisomaan yksin metsän keskelle.
Puut heiluivat heikossa tuulessa, jostain kuului rapinaa, mutta oli aika hiljaista. Jokin ötökkä surisi, korvan juuressa ja jossain sirisi muutama sirkka. Tunnelma oli keväinen ja raukea, metsä toi mieleen unohtuneen lapsuuden ja sanoinkuvaamattoman vapauden. William lähti kulkemaan hiljakseen eteenpäin ja hengitti niin hiljaa kuin kykeni. Yksikin äkkinäinen liike olisi pilannut kaiken!
Yhtäkkiä William huomasi saapuneensa aukean laidalle. Sen keskellä komeili valkoinen kappeli, jota keväinen aurinko valaisi. Kappelin ympärillä oli kasoittain ihmisiä, varmasti koko linna!
Kaikki näytti niin tutulta, kuin tämä olisi tapahtunut aijemmin... Ja Willaim muisti kesän, miten hän olis juossut metsän läpi kappelille ja nähnyt...ÄIDIN HAUDAN!
"Hyvästi, Catherine Middlesworth. Maasta olet tuleva ja maahan olet menevä...", mutisi pappi ja sanat kaikuivat aukion laidalle asti.
" EI, CATHERINE!" William huusi kalvenneena ja ryntäsi hetkeäkään epäröimättä eteenpäin.
Miehen silmistä valui kyyneleitä kuten silloin. Hän heittäytyi polvilleen valkoisen arkun eteen ja painoi päänsä sen kylmälle pinnalle. Silmäkulmastaan hän näki kultaisen laatan johon oli kiverrettu sanat: Catherine Middleswort.
William nyyhkytti epätoivoisena, välittämättä muista. Miksei hän ollut nopeampi, miksi näin kävi taas!? Miksi!?
William räväytti silmänsä auki ja kuunteli pamppilevaa sydänttään. Arkku ja sen kyltti kimmelsivät vieläkin hänen edessään. Herttua nousi väristen istualleen pyyhkien kylmänhikistä otsaansa pyjaman hihaan. Catherine katsoi häntä kummissan ja William tajusi poskillaan vierivän kyyneleitä.
"Mitä nyt?!" Catherine ihmetteli samalla kun mies pyyhki kyyneleitä kiireesti pois. Oli vielä niin pimeää, että yötä oli varmasti paljon jäljellä.
"Painajainen vain", William mutisi silitellen toisella kädellä naisen avoimena leviäviä hiuksia. "Onneksi sinä olet vielä siinä".
"Huusit kuin hullu", Catherine mutisi kun William tunkeutui hänen peittonsa alle.
"Anteeksi, jos herätin", William hymyili ja antoi vaimolleen suukon helpottuneena tämän eläväisestä olomuodosta.
