V. Aimot

P.S tykkään sanaleikeistä ja lolita mekoista just nyt IHAn liikaa, mutta annan teidän lukeaa tarinan ja unohtaa mut xD

"Kumpa olisi jokin tapa lukea toisen ajatuksia! Sir Kevin omistaa VARMASTi jonkin laisen stetoskoopin tai jotain! miten muuten hän olisi niin hyvissä väleissä Geraldinen kanssa?! Oletko kuullut miten he lepertelevät toisilleen, tai Sir Scott! Hänestä nyt ei saisi aviomiestä vaikka kuinka vääntäisi ja paistaisi tulisilla hiilillä! Mutta eihän kukaan voi ymmärtää naista! Järkihän siinä menee, ja terveyskin!" 

Pat jätti isännän höpötykset omaan arvoonsa ja viikkasi housut housukasan vieressä olevaan pyykkikoriin. Ennen pyykkärit olivat pesseet vaatteet, nykyään sen sai tehdä HÄN. 

"Haluatteko kylvyn, sir?"Pat kysyi pitäen katseen lattiassa. Nyt ei olisi tullut mieleenkään katsoa Sir Williamin vihaisiin kasvoihin joilla kylpevä suu voisi letkauttaa jotain kivuliasta kenelle vain. 

"Haluan! Niin kuuman, että ajatukset lähtevät päästä ja uppoavat likaveden mukana maahan!"

Pat lähti kiireesti hakemaan vettä pihalla olevasta kaivosta. Eihän isännälle voinut puhua mitään! 

Kamaripalvelija otti kupaarisen sangon ovenpielestä ja juoksi portaisiin. Ala-aula oli näin illansuussa täynä väkeä joka haki iltajuomista tai vain seuraa. Irenen sohvalla istui muutama aatelisherra, jotka silmäilivät ohi juoksevia palvelustyttöjä ja palvelustyttönsä kadottaneita kreivittäriä. Itse Kuningatarkin norkoili keittiön nurkalla, vaikka näyttikin uupuneelta. 

Pat kipitti kaikkien ohi palvelijoiden ovelle ja juoksi läpi pimeän yön. Välillä hän vihasi isäntää yli kaiken! Mutta vain välillä...

Palvelija nolostui ajatuksilleen, jotka olivat täysin asiattomia. Tietenkin hän arvosti isäntää, joka oli kiltti kun maksoi hänen pienen palkkansa ja vuodepaikkansa palvelijoiden siivessä. Pat pysähtyi kaivolle ja sai kuulla yllätyksekseen uupuneen tervehdyksen. 

"Aa, Pat. Sinäkin tulit hakemaan kylpyvettä, eikö olekkin typerää kun vettä ei ole kantamassa joku siihen sopivat, riuskempi mies", nainen tokasi hymyillen hiukan. 

Pat katsoi ihaillen tuummia, paksuja kutreja ja sieviä kasvoja joilla näki niin harvoin noin ystävällistä hymyä. 

"Ma-margareth?!" Pat änkytti suuttuen mokomalle tavalle, joka ei haitannut häntä enää kuin joksus harvoin.

"Minäpä, minä. Rouva halusi oikein kuuman kylvyn, sillä oli kuulemma väsynyt", Margareth hymähti ja tarttui kaksin käsin oman ämpärinsä raunoihin. Muutama vesiroiske lainehti laitojen yli vihertävälle nurmikolle ja naisen upouusille työkengille. 

"Isäntä oli jostain aivan ra-raivoissaan, jo-jos he-heillä on riita", Pat ehdotti ujona.

"Heillä nyt on aina riita", Margareth väitti ja lähti kävelemään Patin kanssa linnalle päin. Kummankin saavit oli täytetty ja ne painoivat kaksinverroin enemmän kuin äsken. Pelkkä ajatuskin kolmanteen kerrokseen vievistä portaista sai väsähtämään. 

Tui, tui<3 

Muttah nyth! Olen selaillut informeissonia ja kuvia classic lolita mekoista ja asusteista ja HALUAN TEHDÄ SELLAISEN! 

Mut miten...se on vielä arvailun takana, mutta alku on ainahyvä:)

Perillinen, jota ei haluttu

William ajeli tyytyväisenä hiekkatietä eteenpäin. Hiekka pällysi ympärillä, loppu kesän aurinko lämmitti vielä kasvoja ja pieni tuulenvire sai kiharat pomppimaan olkapäillä. Oikeastaan miehellä ei ollut kunnollista syytä olla niin pirun onnellinen, mutta hän oli silti! 

William ei ollut nähnyt kaupungissa Scarlettia eikä ollut päässyt puhumaan poliisiasemalle hänen takavarkoidusta ajokortistaan.

 Catherinelle hän oli toki saanut lopultakin ostettua hopeisen kaulakorun, josta roikkui muutama rubiini. Hänellähän oli kokemusta käätyjen ostamisesta, sillä Intiassa herttua oli antanut niitä Cereenille yli tarpeitten. Williamin mieltä lämmitti lahjan lisäksi se että hän sai taas ajaa! Tuntea vapauden ja nopeuden ympärillään, vaikkakin ei niin laillisesti ja vieläpä luvatta Geraldinen autolla, mutta SILTI!

Kesken ajatustensa William hoksasi naisen makaamassa tienposkessa. Mies hidasti ihmetellen vauhtia ja pysäytti Geraldinen automobilin aivan naisen eteen. Tämä oli palvelustyttö tai kyläläinen, jonka kasvot olivat ravassa ja vaaleat hiukset roikkuivat takkuisina olkapäiden yli. 

"Sir William, auttakaa!" nainen kiljui pidellen vatsaansa tuskasta vääntelehtien. Kylmähiki oli saanut tämän kalpenemaan ja kyynelehtimään. 

William ei voinut uskoa, että joku kyläläinen tuntisi hänet nimeltä, mutta silloin hän ei ajatellut jotain niin turhanpäiväistä. Sen sijaan William laskeutui naisen viereen ja auttoi tätä istualleen. 

"Lapsi! Se syntyy!" nainen itki ja sai herttuan täyteen pakokauhua. 

"Tohtori! Vien sinut tohtorille!" William selvitti ja otti voihkivan naisen syliinsä hetkeäkään epäröimättä. 

William laski naisen etupenkille viereensä ja painoi lohduttavan suukon tämän otsalle. Kyläläinen ei kuitenkaan huomannut sitä vaan ulisi silmät puristettuna kiinni ja piteli miehen kädestä kiinni kuin viimeisestä pelastukseta ennen helvettiä. Herttua istui pelosta väristen ajajan paikalle ja kääntyi tiellä kaasu pohjassa. Muutamat oksat raapivat automobilin maalipintaa, mutta asia muistui herran mieleen vasta myöhemmin. Nyt hänen täytyi ajatella naista, autoa ja pian pettäviä hermoja. 

Herttua hiljensi vauhtia vasta tohtorin pienen mökin kohdalla ja juoksi "talon" ovelle. Kädet värisivät kuin kuumeisella ja kasvot alkoivat näyttää yhtä kalpeilta kuin kyydissä kiljuvan. 

"Tohtori! Tohtori! Tulkaa, täällä on synnyttävä nainen!" Williamin huuto ravisteli kuuromankin hereille.

*

William käveli ympyrää eteisessä ja vilkaisi joka kierroksen päätteeksi vastaanotto pöydällä olevaa puhelinta. Soittaakko Catherinelle vai ei?! Mutta joka kerta mies tyytyi vain tekemään uuden kierroksen ja siirtämään ikävän selittelyn myöhemmäksi. Viereisessä huoneessa oli edellleen hiljaista kuin haudassa eikä William uskaltanut edes arvailla lapsen saatika äidin terveydentilaa. Olisi kokonaan hänen vikansa jos jommalle kummalle kävisi jotain. Ja se jos mikä lisäsi paineita! Juuri silloin vanha, jo aavistuksen harmaantunut mies asteli eteiseen ja näytti vähintäänkin hämmentyneeltä. Tohtorilla ei kuulunut olla sellaista ilmettä, William mietti. 

"Olisitte heti kertoneet, että hän on kuningatar", Tohtori sai ähkäistyä ja herttuan leuka läsähti lattiasta läpi. 

"Kuningatar! Siis Gabriella, vai!?" mies huudahti ja Tohtori nyökkäili. 

"Miksi TE hänet toitte?! Luulin, että teillä on eri vaimo ja hänellä eri mies", toisen kulmat rypistyivät epäilyksistä.

"Selviääkö hän?" William sivutti kysymyksen johon ei osannut enää vastata uskottavasti. 

"Kuningatar kyllä, mutta lapsi syntyi aivan liian aikaisin", Tohtori mutisi ja William muisti erään aamuyön jolloin sama mies oli tullut hänen eteensä sanoen: Vaimonne selviää kyllä, mutta...

"Saako hänet nähdä?" William jatkoi poistaen kipeän muiston mielestään. 

"Eikö AVIOMIES yleensä saa kunnian ensimmäisenä?!" Tohtori epäröi.

"Hyvänen aika! Mies ei ole täällä, joten enkö minä käy!?"

"Ei kai tässä ole kysymys jostain aivan muusta? Ei kai lapsi ole...teidän?!" Tohtori alkoi yhdistää olemattomia palapelin paloja. 

"Helvetti,EI!" William kirosi turhautuen toisen epäilyihin.

"Missä paljon puhuttu aviomies sitten on?" 

"Kuule, ukkeli. Olen vain viaton ohilkulkia, ja haluan vain mennä juttelemaan", mies kiristeli hampaitaan, mutta sai Tohtorin viimeinkin vakuutettua. 

"Menkää sitten, mutta muistakaa, että hän on uupunut eikä häntä saa rasittaa", ammattilainen urahti voipuneena ja päästi Williamin sisälle "synnytys osastolle". 

*

Kuningatar Gabriellan poskilla oli kyyneleitä, mutta kura oli pesty pois ja valeat hiukset laitettu epämuodostuneelle letille. Gabriella kohotti onnettoman katseensa tulian puoleen ja William huomasi ensimmäistä kertaa, että tämä oli oikeastaan aika kaunis. 

"Kiitä onneasi, että et ole nainen", Kuningatar kuiskasi käheästi ja sai miehen hymyilemään heikosti.

"Kiitä onneasi, että olet hengissä", Willliam vastasi ja istui sängyn viereen tuodulle jakkaralle. 

Gabriella hymähti eikä saanut katsettaan irti lempeistä silmistä ja komeiden kasvojen arvokkaista piirteistä. Miten hän kadehtikaan Catherinea!

"Miksi?" William kuiskasi ja tarttui lohduttavasti naisen kylmään käteen. Gabriella ymmärsi herttuan tarkoittavan kurattuja kasvoja sekä repaleista puuvillamekkoa ja huokasi katkerana.

"Halusin siitä eroon...", William ei kysynyt mitään vaan katsoi kapeita kasvoja jotka lepäsivät tyynyllä niin onnettomina. Esen ja Catherinekin olivat olleet onnettomia...

"Pyydänkö Geibrielin tänne puhelimella?" William kysyi lopulta kun kumpikaan ei saanut sanottua muuta.

"ÄLÄ! En halua, että kukaan saa tietää lapsesta!" Gabriella parahti ja puristi miehen kättä yllättävän tiukasti ollakseen muuten aivan heikko. 

"Onko se Geibrielin?" William sai kysyttyä.

"Siksi juuri, hän ei saa tietää, hän ei pitäisi", Gabriella mutisi niin, että herttua ei kuullut puoliakaan.

"Mitä sitten teet lapselle?"

"Jätän orpokodin rappusille tai jotain. En halua sitä!" 

"Mutta sehän on lapsesi!" Williamilta pääsi. "Geibriel rakastaa sinua ja lasta!"

"Hyvä vitsi!" Gabriella purskahti epätoivoiseen itkuun ja ennen kuin kuningatar huomasikaan William oli kietonut kätensä hänen ympärilleen ja kuiski korvaan lohdutuksia kuten äiti oli joskus tehnyt. Siitä oli kuitenkin niin kauan, ettei Kuningatar edes muistanut miten ihanaa oli huomata, että joku välitti hänestä.

"Kaikki on hyvin, ei hätää. Ei ole mitään hätää, minä lupaan", William mutisi miettien samalla, miksi aina hän joutui tälläisiin tilanteisiin. Ja mitä Catherinekin tästä sanoisi!?

tarinaan sopiva lurittelu:)

Yleensä tämmöset tulevaisuuden arvailut ei kannata mutta oli vaan pakko!

-      -

-----------

muusansa kullakin

Tuuli saa minut värisemään ja hampaat kalisevat yhteen. Kuulen kadulta huutoja kuten: "Hei, Kultsi!" tai "Mishä o bhaari!?"

Kuulen samanlaisia huutoja niin usein, että en kiinnitä niihin enää huomiota. Sitäpaitsi hulamainen on kivempi kuin hullu ja hullu on kivempi kuin rikas. Ainakin Edin mukaan ketään rikasta ei kiinnosta helvettiäkään mitä me teemme! Se on outoa, mutta kun oikein miettii niin ,miksi joku meitä murehtisikaan?! 

Severi ei ole tullut vieläkään takaisin ja Ukko on huolissaan. Hän ei ole kyllä sanonut olevansa, mutta mnä tiedän sen siitä syvästä uurteesta otsalla. Yritin sanoa hänelle, että Severi on vain ryypyllä tai naisissa, muttei sekään auta. Ukko on niin harmissaan, kun minä en ota tätä todesta! 

Itse asiassa voisin ottaakkin...Mitä jos lähtisinkin etsimään häntä?! Kattoja pitkin ja hakisin Edinkin mukaan!

Me liikumme nykyään vallan kahdestaan sillä Eleanor joutuu tekemään töitä ja Ken ei puhu minulle. Se sattuu yhtä paljoin kuin se kun näkee kuolleen. Ed osaa sulkea silmänsä kuolleilta, mutta minua alkaa aina heikottaa ja itkettää. Siksi en voikkaan olla töissä Eleanoran kanssa sillä tämä "puhdistaa" katuja ruumiista, verestä, lasinsiruista ja ruiskuista. 

Moni sanoo sitä turhaksi, mutta jos kukaan ei ottaisi jotain pois niin tiulalle ei kohta mahtuisi mitään!

Tuo äskeinen lause sopi muuten hyvin minulle. Jumala tai Piru(en ole ihan varma kumpi) otti minulta Kenin, mutta tilalle sain Edin. Ilman Ediä päiväni olisivat huippu tylsiä! Ilman Ukkoa aamuissa saati MINUSSA ei olisi järkeä! Ilman Severiä en tietäisi mitään luottamuksesta! 

Nämä kolme ovat elämäni tärkeimmät ihmiset.

Severi osaa pitää hyvin salaisuudet(liittyy edelliseen!). kerran yhtenä syys iltana kun oli yhtä kylmä kuin nyt, minä kävelin alakertaan ja istuin alimmalle rapulle. Minua itketti sillä juuri eilen olimme riidelleet Kenin kanssa ja hän oli väittänyt minua huoraksi! 

Severi heräsi pieneen nyyhkytykseeni ja tuli istumaan rapulle. Hän otti minut kainaloon ja yhtäkkiä olin kertomassa Severille aivan kaikkea. 

Kerroin Kenin ja minun riidasta, Edin rakkauden tunnustuksesta, Eleanoran pelottavasta kauhutarinasta ja yhdestä Luuranko tytöstä jonka olin nähnyt siunaavan kuollutta. Severi vain kuunteli hiljaa, mutta minulle tuli oitis parempi olo. Lopulta hän sanoi:

"Enkeli. Sinä olet todella vahva tyttö, mutta muista, että kun Jumala suuttuu siinä joutuvat urheatkin väistymään".

Siitä lähtien teimme noin joka ilta. Kumpikaan ei sopinut mitään, mutta aina illalla me istumme portailla ja katsomme kuinka Ukko röhnöttää vatsallaan sohvalla, jonka paikatusta kankaasta työntyvät jouset esiin. Siinä minun on hyvä olla ja Severilläkin varmaan on. 

Juu kan sii, että ai khän wrait big stoor:)

Kiitti, mutta arvatenkin tää on vähän epäselvä sössötin:( Oon NIIN poikki, mutta NIIN varma, että KOHTA tulee jokin idea:b 

se kuplii jo aivoissa, mutta kypsymis aika on mony, mony hour;)

Enkeli, Ukko, Severi, Ken, Eleanor ja Ed

Tässä minä istun. Puisista lankuista tehdyllä lattialla. Ympärilläni on kasoittaen pölyä, hämähäkkejä ja pimeää. Pelkäsin tuota kaikkea joskus, mutta en enää... Oikeastaan en pelkää enää paljon mitään, paitsi tietenkin poliisia, joka voi viedä minut lastenkotiin...paikkaan jonka nimi kuulostaa jo inhottavalta. Enkä minä edes ole lapsi, vaan nuori nainen! 

Jos jatketaan kuitenkin tästä paikasta missä olen. Joku sanoisi sitä ullakoksi tai yläkerraksi, mutta käsitykseni ylä- ja alakerroista on vähän kuollut viimeisen viiden vuoden aikana. Minä ja ystäväni liikumme katsokaas katoilla! Ajattelet, että olen hullu, mutta en minä ole sen enempää kuin Ukkokaan, ja Ukko on viisain tietämäni ihminen maailmassa. 

Joka tapauksessa tämä harmaa ja homeinen ullakko on minun kotini, ja alakerta allani oleva kerros on Ukon sekä Severin koti. Ehei, meillä ei ole sama koti! Se johtuu siitä, että Severin mielestä köyhänäkin tulee pitää kiinni siveydestä(siinä on taas yksi sana mitä vihaan!), ja niimpä Ukko sanoi:

"Enkeli, mene sinä ullakolle, minä ja Muusa olemme täällä".

Ukko sanoo Severiä Muusaksi, sillä Severi osaa soittaa taivaallista musiikkia harmonikallaan. Se tuo mieleen musikaalin; Viulunsoittaha katolla jonka näin kun olin pieni. 

Silloin isäkin oli vielä kotona ja äiti oli nauravainen niin kuin muidenkin äidit. Siitä on kuitenkin pirun kauan, enkä ajattele sitä enää sillä Ukko sanoi, että menneen ajattelu ei auta mitään, se vaan pilaa asioita. 

"Enkeli, tule!" kuului käheä huuto portaikosta.

Nuori nainen nosti päänsä vihostaan ja pukkasi sen kiireesti vanhan sohvan alle. Hänen kapeilla kasvoillaan ei ollut lapsekkuutta tai nuoruutta, eikä kukaan olisi luullut hänen olevan alle kahdenkymmenen. Mustat, sotkuiset hiukset roikkuivat yli olkapäiden ja tummissa silmissä oli eläimellinen, vauhko katse. 

"Kyllä, Ukko! Minä tulen!" Enkeli huusi takaisin ja nousi kiireesti luisille jaloilleen. Iho näytti äärimmilleen venytetyltä, niin kuultava se oli, eikä missään näkynyt terveyttä. Vain saastaa, mistä on turha kertoa sen enempää sillä henkisesti nainen oli täysissä voimissaan. 

Hän juoksi portaat alas kuin musta pyrstötähti ja oli törmätä Ukkoon, joka seisoi niiden päässä. Ukko oli vanha mies, jolla oli vaaleat hiukset ja pitkä parta. Silmiä ei juuri näkynyt repaleisen olkihatun alta, mutta jos ne olisi nähnyt ihminen olisi rakastunut niiden avoimeen katseeseen ja ystävälliseen pilkkeeseen silmäkulmassa. 

"Mennäänkö aamukierrokselle?" Ukko kysyi ja parran alle jäävä suu vääntyi hymyyn. 

"Joo! Tuleeko Severi?!" Enkeli riemuitsi ja näpräsi köydenpätkää joka kiristi hänen ohuen ohutta vyötäröään entisestään. Vyön ansiosta säkkikankaasta tehty "mekko" näytti enemmän vaatekappaleelta kuin säkiltä.

"Muusa lähti jo aikaisin, hän odottaa", Ukko tiesi ja tarttui sitten naisen pieneen käteen. Ukon oma käsi oli vahva vaikka mies muistuttikin takkinsa ja housujensa takana enemmän luurankoa. Käsi lämmitti naista ja tämä lähti kipuamaan portaita jälleen ylös. 

"Johan te tulitte!" Severi huudahti nousten samalla ylös. Aamuaurinko venytteli jäseniään aivan meidän edessämme ja sai minut hymyilemään. 

Nykyään hymyilen paljon sillä opin myös kestämään itkun.Ukko auttoi minua siinäkin!

Ukko vain istui katolle ja nojasi käsivarsiinsa. Minä ja Severi asetuimme hänen viereensä kuin kaksi luottavasita koiraa. Me kaikki katsoimme auringon porottavaa valoa aivan hiljaa. Olimme korkeimmalla katolle, Pohjoiskatolla, siksipä edes kadulta kantautuva humalaisten huuto ei yltänyt korviimme. 

"Jumalan ja Pirun shakkipeli on ikuinen taistelu", Ukko sanoi hiljaa. Minä tiivistin kuuloani sillä halusin tietää kaiken Jumalasta!

"He yrittävät tuhota toisensa, sillä voittajalla on valta päättää säästä.Kumpainenkin syö nappuloita hulluna ja pikkuiset enkeli parat lentävät nappaamaan niitä ennen kuin ne tippuvat maahan. Noiden onnettomien enkelien turhautuneet kyyeleet ovat sade", Ukko kertoi osoittaen tummaa taivasta joka tuntui olevan koskettamis etäisyydellä. 

Juuri sitä minä rakastankin katoissa. Tuntuu kuin voisi koskettaa pilviä ja lentää niiden lävitse. 

"Sää tulee siis itsestään, eivätkä he huomaa sitä!?" naurahdin ja Ukko nyökkäsi hymyillen isekkin. 

"Katolat katolle, katolta pois

paremmin ei olla vois", kuului jostain ja nousin kiireesti ylös. 

"Iltaan", severi virnisti ja haroi mustaa kuontaloaan. Joskus hän oli väittänyt baarimikolle olevansa veljeni. Niin kuin se olisi mahdollista!

"Muista tulla ajoissa, Enkeli", ukko murahti ja käänsi katseensa minusta jo katoavaan syysaurinkoon. 

"Kyllä, Ukko.Hei, Hei!" viskaisin kättäni ja juoksin eteenpäin.

Katonreunalla jalkani irtosivat hetkeksi ilmaan. Tuuli takertui minuun, mutta pian jymähdin jälleen katolle. Paljaat jalkani eivät enää luisunet liukasta pintaa pitkin vaan pysyivät paikallaan kuin käskystä. Astelin katonharjalla ja tähyilin Keniä, Ediä tai Eleanoria. 

"Katolta katolle, katolta pois

paremmin ei olla vois", lauluni kaikui korkealla ja törmäili kivitalojen harmaisiin seiniin. Jostain kuului vataus:

"Jos meet katoilta pois, parempaa tää elämä ei silti ois!" 

"ED?!" käännyin ja näin ikäiseni miehen takanani. Kalvakat kasvot ja lommo posket kertoivat jotain suuresta perheestä ja pienistä varoista. Syvälle painuneet silmät eivät loistaneet ilosta eikä kapea suu ollut kertomassa jekkua niin kuin Ken. Tummanruskeat hiukset pörröttivät lätsän alta ja ohuet käsivarret työntyivät esiin liian ison paidan suista. 

"Enkeli", Ed sanoi. mieleeni muistui Ken, joka oli sanonut Edin sopivan haudankaivajan työhön. 

"Missä muut ovat?" kysyin ajateltuani Edille samettien silkkipytyn ja maata laahaavan smokin. 

"Eleanor on Elishan kanssa ja Ken lähti jo", Ed tokaisi. Hän käveli viereeni ja hymyili hiukan.

"Miksei hän voi odottaa, kun on kerran sovittu!" 

"Jaa-a, hän halusi lähteä kokeilemaan taitojaan", Ed katsoi minua ja minä katsoin häntä. Kumpikin tajusi mitä Ken aikoi. Varastaa...

Vielä vuosi takaperin minä ja Ken rakastimme toisiamme, mutta nykyään hän vain juoksenteli yksinään ja piti meitä muita jotenkin lapsellisna sillä oli itse kolme vuotta vanhempi.

"Mennäänkö perään?" Ed kysyi hiljaa. 

"Ei. Minä haluan juoksennella!" tartuin Ediä kädestä ja sain hänet värähtämään. 

"Kahdestaan?" Ed kysyi ja ymmärsin mitä hän tarkoitti.

"Ei katoilla ole muita", nauroin ja hän puristi kättäni ikään kuin sinetiksi lupaukselle.

"Etkö rakastakkaan enää Keniä?" Ed kuiskasi, mutta olin kuin en olisi kuullut. 

En ollut varma...

Nämä henkilöt kuuluvat keksimääni ideaan, Murhaajan tytär, ja jokaisen elämä on valmiiksi hiottu. Valitettavsti juuri mitään ei ole päässyt paperille.

Kuten tarinasta näki, en ole varma kerronko tämän päiväkirja muodossa, minä tai hän kertojana! JOTEN HELPPINKIÄ! 

Agatha Cristie; Helmeilevä kuolema

www.antikvaari.fi

KANSI

Nimi: Helmeilevä kuolema

Kirjailija: Agatha Cristie

ilmestynyt: 1959

Pitkään aikaan en ole koskenut salapoliisikirjoihin sillä tulin lukeneeksi niitä parivuotta sitten AIVAN liikaa:D Erityisesti Agatha Cristien Miss Marple-sarja sekä Enid Blytonin Viisikko-, Seikkailu-, Salaisuus-ja SOS-sarja olivat SUURESSA suosiossa! 

Tämä kirja on kuitenkin lojunut lukemattomana sillä pidin alkua JOSKUS tylsänä...

Kun kaunis, mutta tyhjäpäinen Rosemary kuolee shamppanija lasiin laitetun myrkyn takia lontoolaisessa hienostoravintolassa epäillään oitis itsemurhaa. Pikkusisko oli nähnyt sattumalta tämän kirjoittavan jotain testamentin tapaista ja Rosemarylla oli ollut kuolemaansa ennen flunsssa sekä masennusta.

Kuolinhetkellä pöydänympärillä oli kuitenkin liuta ihmisiä joilla jokaisella olisi syy murhata Rosemary. Tätä alkaa miettiä Rosemaryn mies, George, joka on saanut nimettömiä kirjeitä, joissa väitetään Rosemaryn olevan murhattu! 

Epäilysten johdosta George pitää uuden juhlan samassa ravintolassa yhdessä samojen ihmisten kanssa. Myös Rosemarylle on varattu yhjä tuoli...

Kun George itse kuolee samaisen myrkyn takia alkavat poliisivoimatkin kallistua murhan suuntaan. Alkaa paljastua mitä ihmeellisempiä seikkoja niin Rosemaryn kuin todistajienkin elämästä...

Minusta kirjan idea oli sanalla sanoen MAHTAVA! Se, että mies päättää selvitää asian...että on vain tietyt ihmiset...jännitys tiivistyy...

Kaikkien vaijetut salaisuudet ja AH! Toki murhaajaa en saanut selvitettyä sillä Agathan ajattelukyvyissä on jotain yliluonnollista XD, mutta kirja oli silti antaumuksellinen kokemus;) jota suosittelen lämpimästi. Tämän kirjan myötä tuli sellainen olo, että haluan lukea taas Cristien kirjoja!

"Tarpeeksi jännä ja mieltä kutkuttava!"

Elviira

Indica inspiroi.fi

kuunnelkaa, fiilistelkää jaa kuvitelkaa se vanhemman herra Middlesworthin laulamaksi:)

Will istui sängynlaidalla ja roikotti jalkojaan, jotka ylsivät juuri ja juuri maahan. Nick istui lattialla häntä vastapäätä ja otti aina välillä "huomaamattomasti" yhden mantelin vieressään olevasta lasi kiposta. Scarlett oli kietonut kätensä Willin harteille lohduttavasti. 

"Hän ei tarkoittanut sitä, Will", Scarlett vakuutti.

"Hiin huuri!" Nick vakuutti suu täynnä mantelia ja sai sängyllä istuvan kaksikon katsomaan itseään.

"En minä ole mikään retku!" Will parahti"Ja mitä sekin tarkoittaa?!"

Eipä tiennyt poika, että pian joka ikinen yhdistiäisi tämän sanan häneen!

"Et tietenkään ole!" Scarlett vakuuttin ja Nick nyökytteli.

"Isä väitti, ettei minua voi päästää mihinkään!" Will jatkoi raivoissaan tyrannisoinnista jonka kohteeksi oli joutunut. 

"Miksi ei?!" Nick kysyi suuttuneena jo itsekkin. Jos joku haukku Williä, tämä haukkui myös häntä!

"Koska olen kuulemma koko ajan pahanteossa! En ole tehnyt juuri mitään!" Scarlett silitti ruskeita kiharoita hymyillen hellästi. Harmaiden silmien vihainen katse ei kuitenkaan rauhoittunut. 

"Olen VARMA että isä satuttaa äitiä! Miksi muuten hän olisi vain hiljaa!?" poika tuntui puhuvan vain itselleen, eikä Scarlett viitsinyt kertoa juorua jonka oli kuullut Neiti Bettyn kertovan äidilleen.

"Meidän pitää kostaa tämä jotenkin", Scarlett  ja Will huudahtivat yhtäaikaa ja katsoivat toisiinsa innoissaan. 

Nick huokasi uupuneena, mutta kumartui ystäviensä puoleen osittain kiinnostuneena. Will osasi keksiä parhaat jekut ja Scarlett oli aina innokkaana auttamassa.

"Mutta miten?!" Will huokasi ja alkoi jo näyttää turhautuneelta. Ilme oli tuttu hänen hoitajalleen, kotiopettajattarelleen ja isälleen. Äiti ei saanut koskaan todistaa sitä, sillä Will palvoi äitiään yli kaiken!

"Mitä isäsi vihaa sinussa eniten?!" Scarlett kysyi mietiskelevä ilme suloisilla kasvoillaan.

"näytätkin aivan naiselta! Sinusta ei ole mieheksi!" Will kuiskasi ja vilkaisi kavereitaan riemastuneena. 

"No?!" Nick kinusi tietoa tuon ilmeen taustalle.

"Minähän en leikkaa hiuksiani enää IKINÄ!" poika huudahti ja näytti päättäväinen ilme naamallaan aikuisemmalta kuin äsken. 

"MAHTAVAA! Will, sinä keksit sen!" Scarlett hihkui ja nousi sängyn päälle seisomaan. 

"Nyt on pähkinäkierroksen vuoro!" Nick tiesi ja ojensi kulhoa muillekkin.

"Minun PITÄÄ mennä!" Will huusi itku kurkussa. Hänen harmaissa silmissään kiilteli kyyneliä ja ennen niin pitkät kutrit oli leikattu lyhyiksi. Missään ei ollut jälkekään pikkuisesta pojasta.

"Eikä pidä, jää tänne! Minun kanssani!" Scarlett huusi itku-potku-raivarin partaalla. 

"En, minä MENEN!" Will huusi, mutta nainen tarttui häntä kädestä ja piteli siitä kiinni kaikin voimin. 

"Ota minut sitten mukaan, Will! Minä rakastan sinua!" Scarlett parkui ja riuhtoi miestä itseään sekä Linnaa kohti.

"Etkä rakasta, typerys! Minä en VOI ottaan sinua mukaan!" Will väitti ja yritti pyristellä kättään irti. Scarlett pystyi näyttämään kauniilta jopa kasvot märkänä kyynelistä ja hiukset sekaisin aamuisesta herätyksestä. Kynnet pusertuivat miehen paljaaseen käsivarteen välittämättä kivusta, kunhan mies ymmärtäisi!

Will tiputti vihreän pikkutakkinsa sekä kuluneen matka-arkkunsa pöllyävälle hiekkatielle ja työnsi naisen kovakouraisesti maahan. Scarlett kaatui polvilleen hiekalle ja tunsi kuinka kämmenet täyttyvän pienistä haavoista. Niitä kirvalsivät pienet kivet, mutta rakkaus peitti kaiken alleen. Will otti tavaransa raivoissaan, mutta naisen kyyneleet ja tyrskähtelevä itku saivat hänet pysähtymään. Vaalean sininen leninki oli pölyisenä tiestä ja ruskeat laineet pörröttivät surkeiden kasvojen kehyksinä. 

"Minä palaan kyllä takaisin", Will kuiskasi hiljaa, mutta ääni värisi niin, että siitä oli hankala kuulla kuin pientä vikinää. 

"Will!" Scarlett parkui, mutta mies kääntyi kohti mutkaa, joka peittäisi Linnan taakseen ja päästäisi hänet häkistä, jonne oli meinannut iäksi jumittua. 

Will huokasi syvään ja tunsi kuinka "Will" katosi ja tilalle jäi vain ammottav tyhjyys, jonka keskellä kyhjötti jotain verille raavittua, joka ei ollut varma voisiko nostaa päätään. Hän lähti kävelemään sokeana eteenpäin, kunhan pääsisi pois. 

Scarlett jäi istumaan hiekkatielle kädet ruhjeilla. Hänen nyyhkytyksensäkin hiljeni lopulta, eikä missään kuulunut enää ääntäkään. Kukaan ei koskaan saisi tietää...

Evgeniya ja hänestä syntyviä ongelmia

Ensin Williamin kaksoisolentoja maailmalta xD

www.curtisbrown.co.uk

todellisuudessa tässä on Eros Vlahos;)

Joo, ja William näytti tuolta LAPSENA!!!

Sitten on myös Nichols le Moignan jonka kuvia on pirun hankala saada tänne, joten lopetan yrityksen:(

www.childstarlets.com

todellisuudessa tässä on Rosie Taylor-Ritson, mutta NYT hän on Scarlett pienenä<3

"WILLIAM, HÄIVY HELVETTIIN! KAIKKOA IÄKSI SILMISTÄNI, RETKU!" Agrafena kiljui osoittaen käskevästi ulko-ovea. 

"MITÄÄN LASTA EI OLE OLEMASSAKAAN, VUOHI! KUVITTELET OMIASI!" William huusi takaisin ja veti sanojensa päätteeksi syvään henkeä.

"MINÄ TIEDÄN, ETTÄ OLEN OIKEASSA!!!" Agrafena väitti purren huultaan estääksen itkun. Hän oli pulassa, ja William tiesi sen, muttei voinut myöntää!

"KUUNTELE! Jos tuo pitää paikkaansa, se EN ollut minä!" Sir lausui se kuin itsestään selvyyden ja painoi kätensä naisen täriseville olkapäille. 

"OLIT, tietenkin! MIKSI, ET VOI YMMÄRTÄÄ!" Agrafena työnsi turmiolliset kädet pois ja osoitti jo uudemman kerran ovea.

"On sinulla aviomieskin, älykääpiö! Vai onko sänkysi varattu muille!" William tiuskaisi, mutta näytti rauhoittuneen, eikä Agrafenan tarvinnut pelätä lyöntejä, joita sai juuri mainitulta aviomieheltä todella usein.

"Ei, ei ole, mutta ei se hän ole...", Agrafena henkäisi ja tunsi kuinka jokin hänen sisällään värähti. "Se-se po-potkaisi...!"

Williamin kasvot vääntyivät ystävälliseen hymyyn, eikä Agarfena nähnyt ivaa sen takana.

"Kuule, ehkä AVIOMIEHESI voi ihastella moista kanssasi! Minä lähden".

"Ei, EI! Älä mene! Entä jos se syntyy!?" rouva Chaudri parahti.

"Voi, kultapieni! MINÄ EN OSAA AUTTAA!" William lähti raivoissaan ja jätti ulko-oven heilumaan jälkeensä. 

*

"Katso, Sir. Eikö pikku Evgeniya ole suloinen?!" Agrafena nosti ilosta hohtavat kasvonsa Sir William MIddlesworthia kohti. 

Mies vilkaisi nauraen pientä tyttöä joka nukkui äitinsä sylissä rauhoittuneena. Kasvoissa oli jälkiä äidin vaaleista hiuksista, mutta herra Chaudrin voimakkaat piirteet olivat kaukana rusottavista poskista ja nöpönenästä. Williamin ajatukset palasivat kuukausien taakse. Se EI ollut totta, hän EI ollut lapsen isä!

"Eikö hoitajaa löytynyt?!"

"William, sinulla on aivan samanlainen nenä...", Agrafena hiljeni kun Lady Isidora saapui katsomaan pikku-Evgeniyaa. 

Williaam jäi seisomaan vaisuna sivummalle. Hänen katseeensa osui vahingossakin vauvaan. Entä jos Agrafena olikin oikeassa?! Isidora siveli rusottavaa poskea ja sai lapsen avaamaan pienet silmänsä raukeasti. Niiden harmaan sävy sai Williamin värähtämään samoin kuin Agrafena viikko-pari sitten kun oli nähnyt ne ensimmäisen kerran. William!?

Tanssi päättyi ja ihmisiä tuli enemmäni Evgeniyan ympärille. William lähti hitaasti pois ja siirtyi Elizavetan seuraan toivoen, ettei Isidora alkaisi epäillä!!

*

"Olettekos kuulleet, että Chauydrien lapsi oli ''näytillä'' eilisissä tanssiaisissa?!" Lady Boleslava hymyili maireasti ja sai aikaan kikatuspilven.

"Kuten saattoi nähdä lapsi EI VOI OLLA  herra Chaudri!"

"No, kenen sitten!?"

"No, kenen lapsi voi olla kun puhutaan nyt miehistä jotka ovat hyvää pataa Agrafenan kanssa?!" Boleslava virnuili ja sai ohikävelleen Isidoran irvistämään inhosta.

"Oh, Sir Williamko?!" kikatti piiri kuorossa.

"Kuka muukaan?!" neiti Boleslava Bogomolor hihitti ja sai aikaan remakan naurun.

"Minäkö isä?!" William nauroi huvittuneena ja iski samalla silmää eräälle piirissä seisovalle. Tämä kikatti ja niin kikattivat muutkin vaikka syy oli heille tuntematon.

"Oh, älkää kuulostako noin kysyvätä. Te se varmasti olitte!" Boleslava näytti kauneimman hymynsä mutta mies ei edes vilkaissut häntä vaan päästi katseens akarkaamaan jonnekkin aivan muualle. 

"hohoo! Minä EN näytä niin...rumalta...kuin se kakara", William kuiskasi hymyillen vienosti piirissä seisovalle neidolle jonka nilkka sattui näkymään hameen helmojen alta. 

Piiri kikatti, kunnes William hoksasi Klavdiyan sivummalla ja kumarsi naisille anteeksipyytävästi. 

"Pahoittelut, mutta tyttöni taisi saapua", silmän isku lämmitti tuota onnetonta neitosta, joka oli jäänyt seisomaan rinkiin tyypertyneenä keikarin hymystä. 

Kiitos tästä ja huomiseen! Eka kouluviikko oli ja meni enkä voi kuin huoata helpotukseta;)

Ruusuja Ronaldille

Eli tämä laulu ei ole sen laulajan jonka olisin halunnut(kuunnelkaa Lea-kullan versio!) , mutta tähän tarinaan se sopi Annen laulamaaksi(myös Cereen!)

Kuuntelin ton vasta ihan kunnolla, eikä se ole YHTÄÄN se mitä hain, mutta ihan sama...

Sir William kopautti puista ovea rystysillään ja puhalsi jo sinertäviä sormenpäitään. Hyytävä viima sai herttuan hyppelehtimään ympyrää porastasanteella. Lopultakin ovi raottui ja itse kaupunkiasunnon emäntä seisoi kynnyksellä eikä William voinut olla hymyilemättä vienosti. 

Lady Anne Romanov huomasi hymyilevänsä itsekkin, mutta hillitsi sen sillä joku kadulla voisi tunnistaa herran, vaikka tällä olikin erinlainen viitta. 

"William, en voi puhua kauan. Ronald odottaa ruokapöydässä!" Rouva sanoi lopulta. Hänen katseensa hairahtui katsomaan intohimosta liekehtiviä silmiä, joiden hellyys ja flirtti saivat hänen kasvoilleen vielä leveämmän hymyn. William sai hänet täyteen kuumaa tulta, jota jäi aina kaipaamaan. 

"Ronald?!" Sir rypisti kulmiaan ja pilasi kreikkalainen-jumala-vaikutelman. 

"Niin. Aviomieheni!" Anne muistutti hymyillen. Kumpa Ronald ei tulisi!!!

"Aa...hän ei olekkaan ennen ollut Ronald vaan se-sairas-ukkonen", William vilkaisi haluamattaankin korsetilla kiristettyä vatsaa. 

Anne näki epäilevän katseen ja punastui helakasti. Hän epäili itse aivan samaa, vaikka tiesi, ettei hänellä ollut mahdollisuuksia(thänks menneisyys...)

"Pikkuinen, annan sinulle tämän", mies ojensi tulipunaista ruusua kiharoiden kehystämät kasvot täynnä naurua, nuoruutta. 

"En tiennytkään, että olet ruusunantaja-tyyppiä", rouva Romanov nauroi ehkä vähän liian kovaa, huomaten, että hän keskusteli rakastajansa kanssa.

"En minäkään, mutta tuo toi mieleen huulet, joita haluaisin niin mielelläni suudella..", komeat kasvot iskivät silmää ja Anne tajusi jälleen, että ei voinut olla ainoa rakastajatar. Tuo mies sai naisen vaikkei haluaisikaan. Ja kuka voisi vastustaa noita huulia ja niiden äänetöntä käskyä?!

"Kuka siellä on, Anne?!" pitkä, vankkarakenteinen mies ilmestyi oviaukkoon vaimonsa viereen. Miehestä näki heti, että tämä oli metsästäjä tyyppiä ja tulisi vääntämään niskat nurin, jos jollain olisi jotain häntä vastaan.

"Rouva-hyvä, esitelkää toki meidät", William kumarsi syvään saaden pidettyä kasvonsa peruslukemilla. 

"Öh..." Anne takelteli hetken, eikä kyennyt siirtämään omaa katsettaan herttuaan luottavaisista silmistä aviomieheensä. "Niin...Ronald, Tässä on Sir William Middlesworth, joka toi sinulle oman onnittelunsa metsästyskilpailun voitosta".

William ja herra Romanov tuijottivat Annea hetken tyhmänä, kunnes rouva ojensi vasta saamaansa tulipunaruusua miestään kohti.

"Kiitos, sir", Ronaldkin kumarsi ja katsoi ruusua pitkään, epäluuloisena.

"Niin, herra. Ajattelin, että te huomaisitte symbolisen ajattelutapani", William hymyili ja ihaili taitoaan olla nauramatta.

"Selittäkää tarkemmin, olen kiinnostunut", Ronald katsoi kiharapäistä miestä alta kulmain.

"Eikö teillekkin tule ruususta mieleen vapaus ja tunteidenkuohu. Kuulemma te olitte metsästämässä kuohuavan puron luona vapaita karhuja, joten...?!"

"Olette hyvin huvittava, sir", herra Romanov tokaisi, vaikka ilme näyttikin aivan muuta. 

"Herra hyvä, olen rikas, viisas ja komea. Ne kaikki yhdistettynä takaavat sen, että olen hyvin huvittava", sir virnuili, kumarsi uudemman kerran ja harppoi kevein askelin pois. 

ei liity enää tarinaan sillä youtuben kakkaava valikoima:( 

Mutta hyvä silti!!!!

hullu lukee tämän, ei ole pakko...

"William?"

"Mitä?!"

"Mitä oikein teet?"

"Kunhan poltan, miten niin?"

"Saanko minäkin?!"

"Sikarit ovat takintaskussa".

"Ja, takki on...?"

"Sängyllä".

*kahinaa ja tupakka-askin rapinaa*

"Tämäkö?!"

"Eitkö osaa lukea?!"

*huvittunutta naurua*

"Tietenkin osaan! En vain näe mitään!"

"Laita öljylamppu päälle".

"Eikö siitä loppunut eilen öljy?!"

*taas naurua*

"Keinonsa kullakin, Esen-kulta, keinonsa kullakin".

*närkästynyt huokaisu*

"Olet typerä!"

*askeleita ja peitteiden kahinaa*

"Mutta ihana, vai mitä?!" 

*suutelua*

"en sano mitään".

"Mutta tiedän totuuden"

*hiljaisuus ja hengittelyä väleissä jolloin sikarit eivät olleet jomman kumman suussa*

"Onko minun PAKKO mennä huomenna tanssiasiin?!"

"Jänistätkö?!"

*sama nauru kuin edellisillä kerroilla, ja Pat alkoi olla melko varma siitä, että se oli isännän*

"En, mutta päätä särkee".

"Voisinko auttaa jotenkin?!"

"Katsotaan nyt..."

*naurua*

"Sinun täytyy tulla, jos haluat päästä seurapiireihin!"

"Joo, joo!"

"Olen tosissani, Esen. Sinun KUULUU mennä!"

"JOO, JOO! Ymmärsin jo!"

*hetken vaivaantunut hiljaisuus*

"Hyvät yöt".

*peitteiden kahinaa*

"Samoin, William, samoin".

*jäätävä hiljaisuus josta Pat ei pitänyt*

Joo, tässä ei ollu järkeä, mutta Pat siis kuunteli Williamin ja Esen Darzin keskustelua oven takaa:)

oon ihan poikki, kurkku on kipee enkä oo nähny HEARTBEATTIA koko päivänä:(

Epäilys herää, uskooko kukaan..

Joe kaatoi kahvia posliinimukiin ja ojensi sen sitten Sir Williamille, jonka tyhjä katse tuijotti häntä. 

"Tässä, sir"

"Kiitos", William murahti ja otti juomansa havahtuneena.

William ei voinut katsoa pääkokkia tuntematta suurta vihaa ja mustasukkaisuuden aaltoa, joka lävisti hänet sekunneiksi.Lopulta se katosi, mutta sai aikaan paljon tuhoa pienessäkin ajassa.

Hän VIHASI Joeta, kun ajatteli tämän suutelemassa Catherinea tallin ylisillä. Williamille oli se ja sama oliko siitä kauan. Joka tapauksessa se sai hänet raivonpartaalle. 

Catherine kertomassa tallipojalle murheitaan, miten he halasivat metsän keskellä, nojasivat toisiinsa onnellisina, rakastuneina...

William puisteli inhoten päätään ja käveli ruokasaliin, jonne aamiainen oli jo katettu. Pöydän ympärille oli kerääntynyt jo aimo joukko Linnan väkeä, mutta herttuan katse pyyhki heidän lävitseen tuntematta mitään muuta kuin katkeruutta. 

Joe silittämässä Catherinen ruskeita hiuksia, puhelemassa huolettomasti, kuinka he vielä menisivät naimisiin ja saisivat lapsia...

William istui samettipäällysteiselle tuolille ja asetti kahvinsa puiselle pöydänkannelle. Häntä ei kiinnostanut vaikka Catherine olisikin ollut neitsyt heidän tavatessaan aikuisiällä, se oli yksi ja sama hänelle. Ja, entä jos Catherine oli valehdellut siitä hänelle?! 

Mustasukkaisuus sai Williamissa vallan, eikä hän kuullut Lady Felicityn vinoilua saatikka vaimonsa tuloa. 

Miten Joe otti Catherinen kädestä kiinni, otti tämän syliinsä ja kantoi niittyä halkovaa polkua pitkin talleille. Catherinen surullinen ilme, kun joutui olemaan yön erossa rakastetustaan...

"Willima, tiedätkö missä Sofi on? Kotiopettajatar etsii häntä", Catherinen ääni kysyi. 

William käänsi vakavaksi muuttuneet kasvot vaimoaan päin, eikä ehtinyt poistaa silmissään läiskyvää vihaa ja katkeruutta.

"En tiedä. Eiköä se ole hänen tehtävänsä etsiä Sofia, ei meidän?!" aviomies tuhahti. 

Nuo kauniit kasvot käännettynä Joen puoleen, silmissä hellyyttä ja rakkautta...

Catherine rypisti kulmiaan yllättyneenä tylystä vastauksesta ja istui sitten miehensä viereen.

"Eikö Joe-kulta tuonut aamiastasi",William mutisi. Hänen jalkansa koski Felicityn nilkkaa puolivahingossa, ja sai tämän kasvoille hämmentyneen hymyn. 

"Mitä?!"Catherine kuiskasi epäuskoisena ja painoi päänsä lähemmäksi Williamin kasvoja. Aviomies hillitsi vaivoin halunsa suudella punaisia huulia.

Catherine itkemässä Joen perään yksin sängyssään, mutta HÄNEN peräänsä nainen ei ollut vuodattanut kyyneltäkään...

"Kuulit kyllä", William kuiskasi takaisin auottuaan suutaan tyhmänä, tietämättä mitä tehdä. 

"Joe ei ole minun kultani", Catherine kuiskasi, ja äänestä saattoi huomata suuttumuksen, joka oli vallannut rouvan. 

Tuo ihana ääni lausumassa Joelle rakkauden tunnustusta, kiihkeästi, epätoivoisena...

"...enää", William sai sanottua ja käänsi mustasukkaisen katseensa takaisin kahvikuppiin. 

Felicityn jalka kosketti herttuaa, mutta Willima pukkasi sen pois. Kirottu ämmä! 

"niin, juuri. Hän on nyt minulle vain ystävä", Catherine muistutti sanoja jotka joutui toistamaan lie kuinka monennen kerran!

Joe antamassa suukkoa valkoiselle poskipäälle, hyvästiksi. Catherine nojaamassa tallipojan olkaa vasten niin surullisena tämän lähdöstä...

"MINUSTA AIKA HELVETIN LÄHEINEN YSTÄVÄ!" William huusi nousten samalla ylös. Tuolinjalat raapivat kirskuen kivilattiaa, mutta eivät peittäneet huutoa yhtään. Pitkänpöydän jokainen silmäpari oli kääntynyt katsomaan Middlesworthin pariskuntaa, Neiti Bettyn silmät kaksinkertaistuneena. Mutta William ei nähnyt kuin Catherinen punehtuneet kasvot ja Joen, Joen jossain sumussa...

...Joe tarttui Catherineä kädestä ja kietoi vahvat käsivartensa tämän vyötäisille, ahavoituneet kasvot voitonriemuisina nauraen...

päädyinkin kirjoittamaan jo nyt sillä lähetään mörönperälle ja tullaan varmaan aika myöhään:)

o_0

Scarlett purskahti epätoivoiseen itkuun. Hän pusersi silmänsä kiinni, mutta suuret kyyneleet valuivat joka tapauksessa hänen poskilleen ja surusta rumaksi vääntyneelle suulle. Hän yritti nieleskellä ja rauhoittaa näin värisevää hengitystään. Siitä oli jo 6 vuotta, mutta hän ei kyennyt unohtamaan. Will kummitteli Scarlettin eteen kuin olisi TODELLA siinä.

6 vuotta... 6 pitkää vuotta, joihin sisältyi paljon sähkeitä, kirjeitä ja kosijoita. Miehiä oli saapunut jonoittain hänen eteensä pyytämään vaikka mitä, mutta Scarlett oli vain pudistanut päätään. Sillä vain Will sai hänen sydämmensä sykkimään ja kasvot loistamaan. Vain Will saisi myöntävän vastauksen kosintaan, sillä hän rakasti miestä yli KAIKEN! 

Suunnaton ikävä valtasi taas Scarlettin mielen eivätkä nuo typerät kyyneleet olleet loppuakseen. Edes Nick ei voinut lohduttaa, vaikka olikin siinä poikkeuksellisen hyvä. Miksei Will voinut jo tulla, eiköhän hän ollut jo tarpeekis hyvä perillinen ja muuta vastaavaa!? Vai olisiko tälle käynyt jotain?!

Neito ulisi tyynyynsä pakahtumaisillaan sanoinkuvaamattomasta kivusta, jota tulvi joka raosta juuri kun hän ei osannut varautua. Se täytti hänen päänsä kauhukuvilla kuolleena makaavasta nuorukaisesta, jonka komeat kasvot olivat yltäpäältä veressä. Kuvat tulivat Scarlettin uniin ja saivat hänet tuijottamaan tyhjänä pois. Suru muuttui ajoittain vihaksi, jonka hän purki Nickiin tai Sir Scottiin, joka yritti olla hänen ystävänsä. 

Huhuttiin, että Catherine Bonssdroff oli lähdössä pois, mutta ei Scarlett sitä uskonut. Eihän tuolla vanhallapiialla mitään huolia ollut joiden vuoksi mennä! hän oli koskematon kukkanen, mutta Scarlett itse alkoi jo tummentaa terälehtiään. Ei tietenkään muiden nähden! Mutta yksinään, kuten nyt, hän vain itki ja suri. 

6 vuoden takaiset ajat palsivat elävinä hänen eteensä, ja Scarlett kaivoi esille ikivanhan valokuvan. Siinä olivat he kolme. Scarlett, Will ja Nick. Nauravaisina oman puunsa edustalla. Will oli kietonut toisen kätensä Scarlettin vyötäisille, toinen oli Nickin harteilla. Nuo komeat kasvot olivat iloisessa hymyssä ja pitkät kiharat valuivat olkapäille. 

Miltäköhän Will näytti nykyään?

Scarlett syssäsi jatusta pois. Hän upposi sen sijaan kuvaan ja sen rauhalliseen tunnelmaan. 

Hänen pitäisi saada Will takaisin keinolla millä hyvänsä!

Itkuuuuu! Scarlett-parka:(

Williamin hyvin harvinaiset ajatukset

William nojasi huvilan valkoiseksi maalattuun kaaiteeseen ja katsoi sadepisaroita joita ropisi tummista pilvistä saaveittain. Katon alla oli mukava katsella tuota kaikkea ja nauraa huvittuneena. Edes kurja sää ei poistanut leveää hymyä, joka teki komeista kasvoista lapsekkaat. William ei olisi IKINÄ uskonut, että aikaa myöten Catherine Bonsdroff olisi niin...kaunis. Pakko neidin oli olla kaunis, ei mies ainakaan keksinyt mitään muuta syytä outoon hullaantumiseen. Onnekis hän osasi peittää sen paremmin kuin kuusi vuotta sitten. 

Anne Romanovin viehättävä hymy oli saanut hänet sekaisin! Rakkaus oli tehnyt hänestä orjan ja Annen yksityisen vieterinuken, jonka alistumiselle rouva saattoi nauraa kätensä takana. Rakkaus teki ihmisestä sokean, sen sir tiesi nyt. Siksi piti olla varovainen mokoman tunteen kanssa. Mitä siitäkin tulisi, jos hän ryhtyisi jälleen orjaksi! ja vieläpä Catherine Bonsdroffin! 

Mutta kuitenkin William halusi uskoa, että neitikin välitti hänestä niin kuin hän neidistä. Oli se rakkautta, tai ei, William halusi nähdä Catherinen kasvot koko ajan, kokonaan itsellään. 

Ei neidillä tuntunut olevan vientiäkään, paitsi Sir Scott, mutta Williamhan voitti tämän jo näön perusteella. 

Hän ei antaisi periksi ennen kuin Catherine olisi hänen kokonaan! Entä jos näin ei kävisi?

Hän lähtisi pois, takaisin Intiaan ja aloittaisi elämän Indarnin kanssa. Ennen niin viehättävä ajatus alkoi etoa Williamia. Miten hän VOISI olla ilman Catherinea jossain tuppukylässä, ilman...Rakkautta?!

Ei olisi uskonut tätäkään todeksi:D

Nyt Annen käsitys...Williamin rakkaudesta;)

Anne kietoi kätensä Williamin kaulalle, ettei tulisi tippuneeksi. Miehen kädet pitelivät häntä sylissä ja niiden kosketus tuntui polttavan kuumalta yöpuvunkin läpi. 

Ronald ei ollut KOSKAAN suudellut tuolla tavoin tai katsonut kuin alistunut koiranpentu omistajaansa. 

Välillä se pelotti. Tuskin Jumalakaan oli luonut miestä lankeamaan naisen jalkojen juureen kuin musta orja. Valmiina kuulemaan käskyn, jotta voisi toteuttaa sen mitä nöyrimmin. 

Catherine ei halunnut tietää:D Mutta neiti Betty kyllä:)

neiti Räkänokka ja mister Turhantärkeä

William istui apiloiden täyttämässä heinikossa jalat harallaan, nojaillen paljaisiin käsivarsiinsa, joiden vaaleasta väristä näki pojan olevan siniverinen. Myös suorat, harmaat housut, valkoinen kauluspaita sekä siniset liivit kertoivat sen ohi lentäville linnuille.
Täydelliset piirteet olivat täynnä itsevarmuutta ja lapsekasta huolettomuutta, joka tulisi katoamaan niistä aikaa myöten. Harmaat silmät katsoivat luottavaisina sinistä taivasta, jonka lävistivät puiden paksut oksat ja smaragdin vihreäinä loistavat lehvästöt. Kaiken keskellä möllötti suuri kivilinna, jonka tumma siluetti tuntui olevan vailla loppukesän aurinkoa. Linna oli yhtä varma mahtavuudestaan, kuin sen asukkaat.
"katso, Will!" Scarlett huudahti ja poika käänsi sirot kaasvonsa tyttöä kohti.
Scarlett makoili selällään ja hänen näkökenttäänsä piiritti jo kellastuneiden heinänkorsien rivi. Tytön kastanjanruskeat laineet ryöppysivät hänen kuvankauniiden kasvojen ympärillä näyttäen aivan sädekehältä. Hänen valkoinen pitsileninkinsä toi mieleen alati taivaalla leijailevat pilvihattarat.
"Niin?!" Will hymyili iloisesti ja sai vastaukseksi ruusunpunsiten huulten leveän virneen. He kumpikin olivat jo nuoria aikuisia, mutta Scarlettin silmissä kiilsi leikkisyys, joka ei sopinut avioliittomarkkinoille alkuunkaan!
"Katso tuonne", Scarlett osoitti metsän suuntaan. Havupuiden juurella käveli käsikynkässä kaksi nuorta. Tyttö ja nuori mies oli sopiva kuvaus.
"Ei voi olla totta! Neiti räkänokka ja mister Turhantärkeä!" Will nauroi rennosti. Nuoret vilkaisivat toisiaan luottamuksellisesti ja nousivat sitten ylös heinikosta.
William laittoi kätensä tötteröksi ja huusi sen läpi: " HOI, RAKASTAVAISET! LÖYTYIKÖ METSOJA YHTEISTÄ ILLALLISTA VARTEN!?"
Scarlett nauroi ja poskiin ilmestyivät somat hymykuopat.
Pari käveli lähemmäksi ja Turhantärkeä huusi takaisin: " Menkää leikkimään leluillanne, kakarat!"
Will suuttui. Hän ei kestänyt kun joku sanoi häntä LAPSEKSI!
"Rakkausretkenne ovat kieltämättä meille siveellisille liikaa, voisimme lähteäkkin!" hän tiuskaisi. Räkänokka riuhtaisi toisen irti kädestään.
"On siinäkin viisas! Heti rupeat haastamaan riitaa!" tyttö tokaisi katsoen Williä kuin kuraista kenkää.
"Pidä vain suuri suusi tukossa", Scarlett lausui vieno hymy huulillaan. Hän hipaisi ystävänsä kättä ja sai tämän rauhoittumaan silmin nähden.
"Ladyt, ei riidellä", Herra Scott alias mister Turhantärkeä tokaisi kuin olisi ollut koko ajan hiljaa.
Scarlett kääntyi Williamin puoleen heilauttaen ihailemisen arvoista päätään teatraalisesti. Hän kiersi pojan kullanruskeita kiharoita etusormensa ympärille saaden kaikki katsomaan itseään, kuten oli halunnutkin.
"Will, mennään pois noiden luusereiden seurasta. Herttuatar tuntuu haisevan lannalle"hän tokaisi.
"Sinuna olisin ihan hiljaa! Minusta tuntuu, että itserakkautesi se täällä haisee!" Turhantärkeä huudahti, kun nuori herttuatar tyytyi hengittämään syvään ja pitämään suunsa kiinni. Sanottavaa olisi riittänyt, mutta Will olisi KUITENKIN mennyt kantelemaan isälle.
"Olet oikeassa, Scarlett!" William loi ylpeän hymyn toisia päin. Silmissä loisti ilkeä tuli, joka sai Catherine alias Räkänokan rypistämään kulmiaan. "Linnassa teitä odottaa mukavan puoleinen yllätys".
Scarlett nauroi taas ja ystävykset lähtivät käsikädessä metsään päin.


Ei olisi IKINÄ arvannut että "Neiti Räkänokka" ja Will päättyisivät naimisiin tai Scarlett sekä 2mister Turhantärkeä" hyviiiin läheisiksi ystäviksi:)
Maailma onkin ihmeellinen paikka:D

Klavdiyan mietteet 100

Klavdiya Markovic asetti jalkansa siveästi ristiin ja asetti hansikoidut kädet syliinsä. Kylmää ilmaa valui koleaan tanssisaliin uusien vierailijoiden mukana. Jokainen toi jalkineissaan lunta lattialle, joka sitten myöhemmin suli petolliseksi lammikoksi johon, joku lady voisi vahingossa liukastua. Kylmät tuulenvireet saivat Klavdiyan hytisemään. Olkapäät sekä kaula olivat paljaana muodin takia, eivätkä 5 alushamekertaa pelastaneet yhtään. Lady painoi kuitenkin hampaat yhteen ja hymyili ruusuisilla kasvoillaan ohikulkeville. Luojan kiitos hän oli tullut ajoissa ja saanut istumapaikan aivan tanssialueen reunalta, mikä takasi tanssiparien saamisen! 

"Saako tähän istua?!" joku kysyi. 

Klavdiya käänsi kasvonsa raukeina äänen suuntaan, mutta muisti pitää pienen hymyn koko ajan yllä. Viha oli kielletty! Hän kohtasi Isidora Kuznetsovin, jonka satumaisen kauniit kasvot tuijottivat häntä pyytävänä. Siro käsi osoitti samettipäällysteistä tuolia Klavdiyan vieressä. 

"Toki, Lady Isidora. se on vapaana minun tietääkseni", neiti hymyili ystävällisesti, vaikka olisi mielummin heittänyt naista jollain. Tuo typerä kana, joka luuli olevansa naimisissa sir Williamin kanssa, vaikka hän, Klavdiya, tiesi, että miehellä ei ollut aikomustakaan naida(mennä naimisiin!) KETÄÄN! William vain flirttaili, viihdytti, suuteli ja heitti nurkkaan muiden hylättyjen joukkoon. Hän oli onneksi ollut viisas ja hypännyt ajoissa pois. Se oli ollut hänen elämänsä viisain teko! 

Isidora istuutui silmissään minä-omistan-kaiken-ettäs-sen-tiedät-ilme. Hän laski käsilaukkunsa tuolinjalan viereen ja käänsi katseensa ovea kohti.

"Saako udella seuraasi ensimmäiseen tanssiin?" Klavdiya kysäisi toivoen, ettei katkeruus kuuluisi äänessä. 

"Toki! Sir Eduard Ivanov tarjoutui pariksen tänään", isidora lausui"Entäs sinun parisi?"

"Hän pyysi, että se pysyisi salaisuutena loppuun asti", neiti Markovic hymyili vienosti kun toinen näytti tyrmistyneen. 

"Jännittävää", Isidora tuhahti täysin kyllästyneenä mammeroon seuraansa.

Markovicin teki mieli huutaa: "Häivy Williamisi kanssa sänkyyn ja heitä tuo siveys nurkkaan! Sitähän sinä haluat, typerys!"

Klavdiya hoksasi ihmismassassa Herra Middlesworthin, mutta ei voinut paetakkaan kun tämä olisi hänen patnerinsa. Isä, joka sitoi hänet mieheen, oli typerä kun kuvitteli heidän olevan rakastuneita. Ei mies edes tiennyt sanaa TUNTEET saati RAKKAUS. 

Sir William käveli heitä kohti kasvoillaan omahyväinen ilme. Nuo turmiolliset silmät katsoivat häntä, tai hänen kaula-aukkoaan intohimoa täynnä. Ällöttävää!

"Lady, olen hiukan myöhässä, mutta se tuskin haitannee", Williaam kumarsi ja Klavdiya tunsi huulten hipaisevan nilkkaansa. IDIOOTTI! 

Isidora tuijotti miestä kysyvänä ja saikin tämän katseen. Nopeaa silmäniskua ei olisi tyhmempi huomannut, mutta Klavdiya oli osannut jo odottaa sitä. 

"Tanssi alkaa pian, menemmekö?!" Klavdiya nousi arvokkaasti ylös ja sai Williamin huulet , vaivääntymään hymyyn. 

"Toki", mies tarjosi käsipuolensa ja johdatti naista kauemmaksi rakastajatar n:o ykkösestään.

"Isäni lähtee huomenna", klavdiya kuiskasi nojautuen herran olkapäähän, etteivät muut kuulisi.

"Ah, hetki jota olemme odottaneet", William virnisti silitellen käsikoukussaan olevaa kättä. "Sinua tulee ikävä".

"et arvaakkaan kuinka suuret tunnontuskat sisälläni pyörivät", nainen ivasi. 

"Saat hyvästellä minut oikein kunnollla", William katsoi leimuavilla silmillään kreiviitären hurjistuneita kasvoja. 

"Kehtaatkin, renttu! Minä en ryhdy kumppaniksesi enää IKINÄ!" Klavdiya sähähti, mutta samalla häntä alkoi naurattaa. Miehet ovat niin typeriä, varsinkin William! Niin varmoja täydellisyydestään.

"Suostut lopulta, vai pitääkö sinua suostutella?" William kuiskasi ladyn korvaan ja tuli suudelleeksi korvanlehteä kuin puolivahingossa. Sir teki niin aika usein, eikä Klavdiya hätkähtänyt enää, vain katsoi pahasti. 

"Minä en ole enää leikkikalusi!"

Catherine saisi Klavdiyasta hengenheimolaisen xD

Pikkusisko ja MIES! (niiin viisas tarinan nimi, ETTÄ!)

VAROITAN MILENAN LIIASTA YLISTYKSESTÄ!

"Sinä", Milena tuijotti tyrmistyneenä sohvalla loikoilevaa herraa.

Mies oli ristinyt jalkansa joita leputteli käsinojalla. Hattu ja takki oli jätetty lojumaan sohvan selkänojalle, mikä kertoi miehen oleilleen huoneessa jo pitkään. Herttua nosti kyllästyneenä kultaisten kiharoiden täyttämää päätä. Ylimielinen katse viilsi mustan mekon ja letitetyt hiukset. Tyttö oli kaukana kauniista, sen herra näki heti.

"Tervehdys, kulta", hän tuhahti laskien päänsä jälleen samettiselle sohvatyynylle. 

Milena tuijotti. Vaikka herra Salaisuus olikin niin tyly, neiti tunsi outoa ihastusta komeiden kasvojen luomaa täydellisyyttä kohtaan. Hän kadehti sillä hetkellä siskoaan vielä enemmän!

"Mitä luulet tekeväsi?" Milena sai kysyttyä. Samalla hän tajusi kuinka lapselliselta hänen täytyi kuulostaa kaulaanasti napitetussa rätissä ja rihkama käädyissä. 

"Luulin odottavani Isidora Kuznetsovia, mutta sainkin nuorempaa seuraa", mies nousi istualleen, vieno hymy huulillaan ja kääntyi katsomaan surupukuista tyttöä. 

Pitkä katse sai Milenan painamaan silmänsä lattiaan. Miehen katseessa oli jotain intohimoista, kiihkeää ja uskaliasta. Tyttö houkuttautui katsomaan uudelleen kiellettyä hedelmää, mutta herra oli noussut jo ylös makuusijastaan. 

"Missä siskosi on, kulta?" kysymys sai Milenan värähtämään jännityksestä. Kulta?! Voisiko kukaan sanoa sitä hänelle noin?!

"Poissa", tyttö henkäisi ja sai miehen vilkaisemaan itseään.

"Poissa?!" herra kysyi kulmat rypistyen.

"Nii-in".

"Missä poissa?" herra tivasi astellen rennosti Milenan eteen. 

Tyttö katsoi suu auki jumalaisia piirteitä sekä lumoavia silmiä. Ne saivat nuoren neidon sydämmen väpättämään epätahtiin, vaikka se ei ollutkaan herran tarkoitus. 

"Matkoilla", Milena väitti, mikä sai komistuksen mutisemaan jotain vieraalla kielellä. Tyttö yritti saavuttaa katsetta, mutta turhaan.

"Sitten minä lähden. Anteeksi häiriö", herra nytkäytti päätään napaten hatun ja takin kainaloonsa"Pyydä siskoasi tulemaan sovittuun paikkaan heti kun on kaupungissa".

Milena vain nyökkäili pää täynnä sopimattomia unelmia, jotka olivat vain Isidoran saavutettavissa.

Jup, voi tyttö parka:( On vaarallista ihastua siskonsa rakastajaan, joka on itseään paljon vanhempi ja vieraasta maastakin!

Nyt vielä super miehinen keskustelu venäjän ajoilta:)

"Dixon-hyvä. Naisia on helppo saada monta, mutta heidän erillään pitämisensä on jo asia erikseen!" William nauroi silmissään eloisaa tulta.

"Sinulla tuntuu olevan kokemusta", tohtori virnuili.

"Kenties", herttua vinkkasi silmää kaivaen samalla sikaria povitaskustaan.

"En usko, että sinäkään pystyt viihdyttämään kolmea naista samaan aikaan", Dixon väitti varmana.

"Lyödäänkö vetoa?!"William innostui puhaltaen savupilviä huoneen kattoon.

"10 ruplaa vetoa, että et saa miellytettyä huomenna olevissa tanssiaisissa Klavdiya Markovicta, Isidora Kuznetsovia ja Boleslava Bogomoloria!" tohtori kaivoi rahat kämmenelleen voittajan elkein.

"Onnistuu leikiten!" William väitti pilke silmäkulmassa.

Että näin on...ehkä saan kirjoitettua tanssiaisistakin...JOSKUS!

Brianne Pamberton kuuntelee...

"Pyydän vielä yhtä asiaa", naisen ääni henkäisi itkuisena.

Brianne painoi korvansa tiukemmin lukittua salongin ovea vasten. Hänen ohuet kulmakarvansa kaartuivat epäilevinä korkealle otsalle ja suu oli jäänyt hämmästyksestä raolleen. Tumma iltapuku paljasti valkeiksi puuteroidut olkapäät ja hopeisen ketjun, joka oli syntymäpäivä lahja Dixonilta.

"Sinulla on jo puolet sydäntäni, mitä voit enää haluta?" tutun miehen ääni kysyi ystävällisesti, kuin olisi kysynyt samaa pieneltä lapselta.

Brianne painautui yhä tiiviimmin oveen kuullakseen joka sanan. Kelle William Middlesworth lahjoitti niin haluttua sydäntään?!

"Minä haluan sen toisenkin puolen!" tuo tuntematon naisen ääni pyysi epätoivoa äänessään. 

Salakuuntelia ummisti siniset silmänsä, mutta ei kyennyt hahmottamaan kuulemaansa.

"Vaadit liikaa, Dora", Williamin ääni mutisi hellästi. 

Branne ei vaan saanut päähänsä ketään Doraa! Se kuulosti aivan palvelustytöltä, muttä kyllähän hän tiesi, että serkun naismaku oli paljon ylevämpi kuin joku kyökkipiika!

"Sinä et rakasta minua, et katso kasvoja ja sielua vaan ruumista!" mysteeri-nainen väitti. Brianne ei voinut ymmärtää miten mies kesti tuot avaikerrusta!

"Minä katson kasvojasi! Näen niissä naisen jolle voin kertoa AIVAN kaiken, jolle voin tunnustaa suruni ja paljastaa salaisuudet. Olet toki kauniskin, mutta KASVOISSA näen uskollisuutta, aitoutta ja jotain mistä saan turvaa", William huudahti tuskastuneena eikä oven takaa kuulunut enää mitään...

Että tämmöinen salakuuntelia:)

TARINAPOMMI!

Nyt tarinoita kahdelta viikolta, ellei toisin mainita ne kertoo herra Williamsonista:D

"Milena , älä kerro kellekään!" Isidora Kuznetsovin mustat hiukset lepattivat kevyesti viileässä yöilmassa, jota tulvi käytävälle avonaisesta ikkunasta. Hän näpräsi hermostuneena yöpukunsa pitsihihaa, ja loi hermostuneita katseita käytävän kumpaankin suuntaan.

"Enkö saisi kertoa, että sängyssäsi on vieras mies?!" pikkusisko kysyi. Hän kiersi omia kutrejaan sormensa ympärille. Pieni, mutta voitokas hymy nousi tahtomattakin nuorille tytön kasvoille. 

"Tuttuko tämän miehen pitäisi olla?!"toinen ivasi hysteerisenä. Lievä paniikki alkoi nousta Isidora-paran päähän. Se, että Milena tiesi Williamista EI ollut hyvä juttu!

"Ei, mutta rikas", sisko irvisti viitaten ikuiseen rahapulaan ja isosiskonsa vanhoihin vaatteisiin joita joutui käyttämään kun uusiakaan ei ollut tiedossa. Se kaiversi häntä yhtä paljon kuin ulkonäkö joka hävisi Isidoran heleydelle 5-0.

"Kerrotko vai pidätkö suusi tukossa?!" tumma kaunokainen sähähti hilliten halunsa tukistaa "Miliä".

"Kuka se mies on?" Milena tivsi.

"Jos kerro, et puhu isälle, tai kenellekkään muule mitään!" Isidora näpäytti.

"Sovittu", Milena hymyili kuin pirullinen enkeli. Isidora rypisti kulmiaan miettien kiristys vaihtoehtoja.

"Jos kuitenkin kerrot isälle, sanon, että suutelit herra Ivanovia eilen tanssiaisissa".

"Joo, joo typerys! Kerro vain", Milena ärähti punastuen helakasti. 

"Dora-kulta, mitä sinä täällä teet?", kuului yhtäkkiä ääni, jonka Isidora olisi halunnut viimeisenä kuulla sillä hetkellä.

William Middlesworth(salonkileijona) pelmahti kynttilänvalossa kylpevälle käytävälle kiharoitaan haroen, komeilla kasvoilla uupunut ilme.

"William?!" vanhempi sisar parahti. Hän vilkaisi nolona Milenaa, jonka naamalle oli hiipinyt järkytys, jollaisen saattoi nähdä nuoren neidon kasvoilla kun tämä näki ensimmäistä kertaa puolialastoman miehen.

"ööö, hei neiti", keikari kumarsi syvään hoksattuaan ylimääräisen. Isodora ei kyennyt näkemään miehen ilmettä, mutta hän uskoi sen lähenevän kauhua. 

"Tulin juuri hakemaan takkiani, joka saattoi jäädä tänne tanssiaisista", William jatkoi vielä kun Milena ei näyttänyt lämpenevän näylle.

"Teillä ei ole paitaa", Milena sai vihdoin kuiskattu. 

"Doran" teki mieli nauraa ontuvalle tarinalle, vaikka olikin kyse vakavasta asiasta. Herttuan kasvot täyttyivät hämmennyksestä. Hän vilkaisi itseään nopeasti tarkistaakseen pitikö väite paikkansa. Katse ohitti paljaan rintakehän ja suorat housut oikealla paikallaan. 

"Kappas", sir mutisi hymyillen vienosti "Toivon mukaan asia ei häiritse".

"Milena, William kompastui sisäkön vesisankoon ja hänen paitansa kastui. Herra otti märän paitansa pois, että se ei katselisi takkiakin. Olin juuri ohjaamassa häntä ulos, mutta herra sammui ja raahasin hänet sänkyyni ja...", Isidora pälätti nopeasti. William katsoi häntä kysyvästi, mutta suu oli vääntynyt pidätellystä naurusta. 

"Hahmotin, tämän kyllä jo!" pikkusisko sanoi närkästyneenä. Hänen katseensa ajelehti tahtomattakin mieheen, jonka komeissa kasvoissa oli jotain vastustamatonta. "Mutta en kerro, jos sinä et kerro, että...".

"Ymmärretty", Isidora hymyili helpottuneena ja puhalsi lipaston päällä olevan kynttilän sammuksiin merkiksi keskustelun päättymisestä.

Milenan askeleet kuuluivat katoavan kulman taakse. Neiti huokasi helptuksesta ja avasi huoneensa oven herralle. 

"Eihän hän kerro?" William varmisti vielä, epäröiden. 

Isidora kääntyi katsomaan kilttejä kasvoja sekä niissä leimuavia silmiä. Silmiä, joita katsoessa hän tumsi olevansa turvassa.

"Ei, sillä minulla on tietoa jolla kiristää!" neiti iski silmää luottamuksellisesti ja sai palkinnoksi suukon, jota oli toivonutkin.