Pettäjät perjantaina 8)

Thomas avasi sanomalehtensä nojaten rennosti tuolin selkänojaan. takasta vyöryi lämmintä ilmaa, joka esti miehen jalkoja paleltumasta. Vettä satoi jo viidettä päivää putkeen eikä kaupungin ilmapiiri olisi voinut olla ankeampi. Onneksi hän oli nyt saanut rauhallisen hetkensä, jota täydensi kahvikuppi ja vaimo. 

Kyseinen vaimo astui ovesta sisälle tupaan pitäen kädessään kirjenippua. Ilme oli oudon tyhjä, mutta Thoas ei kiinnittänyt siihen huomiota vaan hymyili leveästi viitaten vastapäistä paikkaa ja sen edessä odottavaa leivän siivua. Anne-rouva hymyili vaisusti takaisin ja ojensi kirjeitä miehelleen. Thomas otti ne mutisten jotain koronkiskureista sun muista. Anne istui uupuneena paikalleen ja repäisi kirjeen auki. Ääni sai Thomasin nostamaan päätään yllättyneenä. 

"Mikä se on?"

"Kirje minulle", Anne urahti vältellen. Uhitteleva katse toi miehen mieleen katukollien naamat kun joku potakisi niitä persuksille kiirehtiessään aamu 5 töihin.

"Miten niin kirje? Miksi joku lähettäisi sinulle kirjeen?" Thomas älähti aavistuksen vihoissaan, sillä tuo ilme ei miellyttänyt häntä yhtään. 

"Kirje, kirje! Eikä ole sinun asiasi keneltä niitä saan!" vaimo ärähti suuttuen jo itsekin.

"Sinä olet minun vamoni! Se ON minun asiani", Thomas nosi ylös ja kurottautui nappaamaan kirjeen pöydän yli varomattoman naisen käsistä. 

"Hei! Se on minun, anna se tänne!" Anne kiljui hapuillen tyhjää. 

Thomas tuhahti vetäen kirjeen kuoresta ja alkoi lukea ääneen.

Esen,

olen tyhmä kun kirjoitan, mutta haluaisin nähdä. Viime kerta jäi liian lyhyeksi, ja keskustelu jäi vaivaamaan. Etkö ole  kertonut miehellesi menneisyyttäsi?

Olen onnellinen, että olet hengissä, mutta haluan vielä puhua jonkun tutun kanssa. Olen tulossa Lontooseen ostamaan hametta vaimolleni. Eräs Lady(naimisissa) vie minut autollaan jonkin kaupan luo. Voisimmeko tavata kotisi edustalla klo. 3 jälkeen, sillä luulen, että ehdin napata automobiilin nopeaan käyttöön siksi aikaa kun kyseinen Lady huitelee kaupoissa. Tavataan vain pikaisesti sillä haluan kysyä muutaman kysymyksen, sitten kykenen EHKÄ unohtamaan sinut!

William 

"Mi-mitä helvettiä tämä merkitsee, Anne!!?" Thomas karjui rypistäen lappusen nyrkkiinsä.

"E-en tiedä. postinkantaja varmaan erehtyi. Enhän minä ole Esen!" Anne parkaisi, mutta uskottavuus mätäni aviomiehen silmissä. 

"Sinä saastainen lumppu! Saat kyllä opetuksen!" Thomas heristi nyrkkejään, mutta Anne juoksi ulko-ovesta ulos rankkasateeseen jättäen oven heilumaan auki tuulessa. 

"Hullu ämmä!" Thomas karjui ovelta, mutta ei viitsinyt juosta perään. 

(sama tarina jatkuu alla, eri näkökulmasta!)

"Kiitos, neiti", William kumarsi syvään napaten tiskiltä rusetein koristellun paketin, jonne myyjätär oli juuri viikannut silkkisen leningin, jonka kuului kelvata Catherinelle. 

Herra Middlesworth pukkasi liikkeen oven kyljellään auki pidellen sateenvarjoaan paketin ja kiharoittensa suojana. Sade oli toki laantunut, mutta William halusi silti välttyä kastumiselta. Katu oli tyhjentynyt, sillä kukaan hieno herra tai rouva ei ollut saanut päähänsä lähteä koiranilmalla asioille. William etsi kyllästyneenä Geraldinen autoa, jossa tämä oli häntä luvannut odottaa, jos tämän kaupankäynti venyisi. Samassa hän tunsi kuinka joku törmäsi häneen niin kovalla voimalla, että sateenvarjo tippui märälle kävelykadulle. 

"Mitä helkuttia?!" William mutisi vihoissaan, mutta hiljeni tunnistaessaan naisen joka edelleen roikkui hänen takissaan. 

"William?!"nainen kysyi.

"Esen! Mitä sinä teet täällä ilman takkia!?" William älähti typeränä. 

"Pakenen", Esen mutisi suudellen hämmentynyttä herttuaa suulle saaden tämän purskahtamaan nauruun.

"Esen Darzi, olet USKOMATON!"

*

Myyjätär Lizzy katsoi kauppansa ikkunasta kuinka äslkeinen asiakas patsasteli kadulle sateenvarjo suojanaan. Harmaa ilma sai Lizzynkin vaisummaksi. Joku talonpoikais rouva rynni läpimärkänä eteenpäin törmäten mieheen. Lizzy tuijotti kuinka sateenvarjo vieri kadulle ja eteni tuulessa kauemmaksi parivaljakosta joka oli jäänyt tuijottamaan toisiaan. Rouva piti kaksin käsi herran takista lausuen jotain. Lizzyn suu valui kaupan lattialle kun nainen suuteli "herrasmiestä" kuin ei mitään. Oliko tässä Rouva, joka kaipasi uutuuttaan hohtavia vaatteita?! Mies purskahti nauruun ja nappasi sitten sateenvarjonsa maasta. Nainenkin pääsi sen suojiin, ja Lizzy siirtyi omalle kahvitauolleen. 

Tässä siis Neiti Bettylle tietoa, mitä Sir Williamille voi tapahtua kun hän lähtee hakemaan vaimolleen mekkoa Lady Geraldinen kyydissä(huono idea jo valmiiksi!)!!!!!!! u_u

(Pakollinen Ciel kuva!)

www.ebay.com

Kateus iskee! Mäki haluan tommosen takin n_n

Se olisi niin ihana<3 <3 <3

umbrella-bear.exteen.com

Entä snuo kengät! AAAFGDG! *kuolema*

Henri...RAKASTAN SINUA!

kyseessä on kaverin pörröinen, pinkki yksisarvinen, jonka suurten silmien lempeä katse sulatti sydämmiä koulussa XD

Verushka;) siinä on laulu, missä hyvä rytmi o_0

Seuraavaksi kurkistammme venäjän seurapiireihin(varoitus: Williamin ylistystä!)

Ludmilla levitti viuhkan suunsa eteen yhdellä käden nykäisyllä, peittäen näin virnuilunsa. Boleslava Bogomolor ja Klavdiya Markovic istuivat hänen seurassaan, eikä kumpikaa saanut tietää herttuattaren nauttineen vickyä porrastasanteella. Ludmillan katse harhaili pois seurueestaan ja silmät hoksasivat viuhkan reunan yli nuoren, hoikan miehen tanssialueen toisella laidalla. Mies nappasi ohikävelevän centlemannin viinilasin hymyillen vienosti. Kauniit kasvot kääntyivät hänen suuntaansa virnuillen itsekseen. Ludmilla huomasi henkäisevänsä ihastuksesta huomatessaan heidän katseidensa kohtaavan salin yli. Samassa Lady Brianne viiletti tuon komistuksen vierelle sanoen tälle jotain, noin vain! Herra kumarsi, ja purskahti villiin nauruun. Se kiiri tämänkin seurueen korviin ja sai Boleslavan puhumaan.

"Sir William Middlesworth..."

"Onko hän tuo herrasmies tuolla?" Ludmilla osoitti viuhkallaan edelleen räkättävää miestä saaden Klavdyan nostamaan kulmiaan. 

"Kyllä vain. Oikein herttua, ja kuulemma periäkin", Boleslava tiesi kumartuen toisten luo, jotta keskustelu ei kiirisi muille. 

"Mitä lady Brianne yrittää?!" Ludmilla tivasi hiukan harmissaan. 

"He ovat serkuksia. Sir asuu Lordi Pambertonin huvilalla", Klavdiya kuiskasi katse tuossa "kreikalaisessa jumalassa", joka tarjosi juuri käsipuoltaan Briannelle. 

"Aaa...", Ludmilla hymähti.

"Vaikuttaa...iloiselta", Klavdiya möläytti punastuen.

"Tuollaiset komeat ja ilo-luontoiset kuolevat aina nuorena...viinaan", Boleslava nyökkäsi muka haikeana, vaikka meinasi tikahtua pidätellystä naurusta. Ludmilla-neiti oli IHASTUNUT aivan selvästi!

Tanssi alkoi. Brianne ja Sir William liittyivät tanssioiden seuraan. Kaksikko viiletti muiden seassa edukseen ja koko sali kiinnitti katseensa seurapiirien untuvikkoon, jonka vienti ylitti odotukset. Brianne lensi aatelsilla käsivarsilla juoruilevankin kolmikon ohi. William puheli huolettomasti serkulleen, joka tuijotti keikarin lumoavia kasvoja punaiset läikät poskipäillään. Ludmilla tunsi olevansa kateudesta vihreä, eikä huomannut ollenkaan tanssin päättyneen. Boleslava huomautti Rouva Romanovin juovan toista coctail-lasiaan illan aikana ja Ludmilla otti kolmantensa välittämättä muiden katseista. 

"Neiti Klavdiya Markovic, oletan?!" kuului silloin huvittunut ääni, joka sai kolmikon ryhdistäytymään silmin nähden. Ludmilla työnsi lasinsa pöydänreunaa pitkin Klavdiyan eteen ja Boleslava asetti lasin viereen vasta esille kaivamansa nenäliinan(joka ei ollut hänenkään).

Kaikki kääntyivät katsomaan kuinka Sir William Middlesworth polvistui tuolissa istuvan Klavdiyan tasolle muista välittämättä ja lausui tälle arvokkaasti:

"tulisitteko tansimaan, Lady Klavdiya?!"

Ludmilla katsoi epäuskoisena herttuan kultaisia kiharoita jotka hipoivat leukaa, joka toi hänen mieleensä romaanien uljaat sankarit. Kateuden tunteen ylitti ihastus, joka velloi sisällä tuottaen suurempaa tuskaa. 

"Entä jos en suostu", Klavdiya kysyi keimaillen saaden Ludmillan parahttamaan ällistyksestä.

"Sanoiko neiti jotain?" William käänsi leimuavat silmänsä Ludmillan puoleen hymyillen ylimielisesti. Kasvoilta paistoi suunatonta itsevarmuutta, mikä olisi voinut satuttaa ellei Ludmilla olisi huomannut vain flirttailevan silmän iskun.

"E-en, sir", Ludmilla kiirehtii sanomaan änkyttäen saaden miehen siirtämään huomionsa Klavdiyalle.

"Vaadin, neiti", Sir nousi ylös ja tarjosi kättään kreivittärelle.

"Klavdya-rakas, meidän täytyy nyt mennä", kuului matala ääni ja toinen nuori mies astui Williamin eteen vetäen naisen päättäväisesti ylös. 

"Ai. Anteeksi, sir. Joudun kieltäytymään", Klavdiya hymyili anteeksipyytävästi ja antoi vasta ilmestyneen herrasmiehen saattaa itsensä pois.

Sir William katsoi kuinka Klavdiya häipyi ihmisjoukkoon ja kääntyi sitten kahden muun puoleen.

"Anteeksi häiriö neidit", herttua kumarsi ja asteli rennosti pois. 

Se oli viimeinen kerta kun Ludmilla kuuli jonkun kieltäytyvän Sir William Middlesworthin tanssiseurasta...

Nykyään William on naimisissa Catherinen kanssa, Ludmilla on kuollut ja Klavdiya lähtenyt tätinsä kanssa Ranskaan. Boleslava Bogomolor etsii vielä sopivaa kohtaloa nun

Mies lähti pohjolaan...

Monican Lapponia(hämärä nimi!) Ja tääs nämä muuvit, MIKSI ihmiset MIKSI?!

Mutta tämä laulu inspiroi muuhunkin kuin otsikkoon;) 

Alla siis kahden henkilön välistä kirjeenvaihtoa:)

William,

huomenna on tanssijaiset, mutta en pääse tulemaan. Vatsakipua ja sellaista(ymmärrät varmaan) joten nähdään sitten joskus.

Esen Darzi

-----------------------------------------------------------------------------

Enkö ole sanonut, että ÄLÄ lähetä kirjeitä oikealla nimelläsi. Briannella on pirullinen tapa lukea kirjeitäni, ja hän osaa yhdistää asioita(hän osaa myös urkkia tietoja!) Joten yritä viisastua parantua ja ymmärrä, että olen herttua eikä minun kuuluisi tunkea seurapiireihin ylimääräisiä elostelijoita!

Sir William M.

----------------------------------------------------------------------------------

Voi kiitos kirjeestä! (onneksi osaan kieltäsi!)

Ensinnäkin jos pidät minua yhtenä tollona-huorana...

(William: sehän sinä olet. älykääpiö!)

...voit yhtä hyvin jättää minut katuojaan! Jos se vahingoittaa järkymätöntä egoasi pysyn kaukana sinusta! Ja näkee sinun ja sen Brianne-akan olevan sukua kun molemmat tietävät kaupungin ilotytöt nimeltä!

vihainen nainen

------------------------------------------------------------------------------------------

Vihainen nainen?! Mitä ihmettä, Esen!?

ENKÄ aijo jättää sinua kärsimään vaan auttaa! Koita siis ymmärtää, että on "aavistuksen" hankala auttaa sinua pääsemään seurapiireihin, jos joku saa tietää mistä tulet! ja jos pysyt kaukana minusta, kaappaan sinut, säälittävän rääpäleen, ja sidon nojatuoliin. Ruokin leivoksilla ja odotan, että lihoat siihen pisteeseen, että voit maistua hyvältä keitettynä!

(Esen: Kuulin kuiskauksen ja tunsin lanteen painalluksen! *nauraa*)

Enkä minä tiedä kaupungin huoria nimeltä(saati milläkään muullakaan tavalla!). Olet vain poikkeus, kultaseni;)

Sir William M.

-------------------------------------------------------------------------------------------------

Kiitos kirjeestä, sir.

Olen miettinyt viimeistä lausetta kauan kunnes tajusin, että olit humalassa kun lisäsit sen.

(William: Ei meitä uneen, voi toiset päästä katsomaan*rutistaa kirjeen tässä vaiheessa*)

----------------------------------------------------------------------------------------------

En ollut humalassa. Voimmeko nähdä huomenna?!

(Esen: Mitä se renttu nyt yrittää?! *mielikuva saa naisen virnuilemaan*)

Minä

-----------------------------------------------------------------------------

Puistossa kuudelta.

Esen Darzi! EIKÄ SIITÄ PÄÄSE YLI!

-----------------------------------------------------------------

Taiska: Haltin häät

Pakollinen Ciel kuva onkin Isul-palvontaa XD

www.miema-dollhouse.com

Edelleen unelmoin Isul Apollosta(se on niin sulonen, ja luulen saavani jouluna kokoon sen verran rahaa, että voisin tämän tilata, mutta maailma on ailahtelevainen paikka) :/

Se on vähän niin kuin Momijin/Yukin/Shiguren (kukaan ei huomaa mitkä hahmot ovat mieleeni missäkin mangassa!) ja Cielin sekoitus:)

www.fanpop.com

Akito paha, tositosi paha:<

mangaweekend.wordpress.com

täytyy taas todeta, ettn pysty pitämään postaus aihetta mitenkään otsikkoon sopivana! Kiitos muuten uusi lukija(blogisi on ihana:3)

Heijssan alla!

Kuulas ilta oli täysin turha, eihän sillä ollut mitään väliä, kun herra Romanov olisi kuitenkin pois oli mikä sää tahansa, eikä välittänyt hänestä YHTÄÄN! Anne yskäisi imien savukettaan uudelleen. Se kuulemma helpotti, Williamkin oli sanonut niin.
Rouva parahti turhautuneena. Taas hän muisteli Sir Williamia; tämän leiskuvaa katsetta, pehmeitä kiharoita ja huulia kuiskaamassa: "Anne, minä rakastan sinua". Keikari oli lähtenyt jo 6 vuotta sitten, mutta Anne ei päässyt millään muistoista yli. Hänen ei ollut varsinaisesti ikävä, eikä hän kaivannut omahyväisesti virnuilevaa herttuaa sänkyynsä, mutta joku oli vialla...Anne ei tullut ajatelleeksi kaipaavansa puhdasta rakkautta, jota William oli vuodattanut hänelle saamatta vasta kaikua.
"Sir William on lähtenyt! Hän matkusti junalla pois aamupäivän aikana!"
"Todellako?!"
"Tulikohan liikaa naisia?!"
"Tai riitaa miesten kesken! Jokin kapakkatappelu tai jotain!"
Kaikki kääntyivät samassa katsomaan kuinka Isidora Kuznetsov pyörtyi ensimmäistä kertaa elämässään. 
Anne muisti edelleen kuinka kaikki olivat pölisseet yllättävästä lähdöstä kokonaisen kuukauden.
Ludmilla-neiti puukotti itsensä kaksi viikkoa Williamin häipymisen jälkeen, mutta Anne ei voinut vieläkään uskoa, että joku tappaisi itsensä moisen rentun takia! Kieltämättä rouva itsekin oli vaipunut utuiseen horrokseen, mutta vain päiväksi, eihän ollut mitään järkeä itkeä menetetyn perään. Kuulemma moni oli ajatellut aavistuksen toisin, ja kun vielä Isidorakin kuoli vuosi sitten kuulopuheiden mukaan itsemurhaan, alkoi avartua mitä William oli TODELLA tehnyt!
Syössyt puolet Moskovan seurapiiri naisista turmioon!
Ainakin Isidora Kuznetsov! Parka oli aivan pyörtynyt kuullessaan herttuan lähteneen. Sitten oli Ludmilla, vaikka ei kovin varma oletus! Agrafena Chaudri kuljetti lastenvaunuissaan Williamin periää(Anne kyllä tunnisti ne leikkisät, harmaat silmät vaikka unissaan!).
Mutta niitä nyt oli turha ajatella! Ja Anne tumppasi savukkeen tee-asetin reunaan, kuten Sir William Middlesworth eräänä sateisena keskiviikko-iltana tässä samaisessa makuuhuoneessa.
William hymyili viekkasti tumpaten savukkeensa asetille. Anne tuijotti. 
"Anne-kulta. Mitä odotit minun tekevän?"
"Jotain viisaampaa. Klavdiyan suutelu EI ollut viisasta", Anne tokaisi.
"Hmm. Tilanne lennätti", herrtua iski silmää.
Anne ummisti silmänsä ja saattoi melkein kuulla hurmurin kuiskaavan pimeydestä:
"Anne-rakas. Nytlkin tilanne lentää, ja sinä tiedät mihin se johtaa..."


(FRUITS BASKET ON LIIAN IHANA MANGA)
kuroshitsujin jälkeen!

Menneisyys kummittelee nykyhetkessä

"Äitii!!" pikku poika juoksi vastaan linnaan palannutta pariskuntaa, jotka olivat kumpainenkin pukeutuneet mustiin vaatteisiin sillä he olivat tulossa hautajaisista(ja vaikka kumpikaan ei kuollutta erityisemmin kunnioittanut tämä oli hyvä tapa!).

Nainen heitti kantamansa hatturasian sorapolulle ja kirmasi lastaan vastaan pidellen painavaa hameenhelmaa ylhäällä. Hänen suuri hattunsa tippui matkalla ja vaaleat hiukset aukesivat leviten sievien kasvojen ympärille. 

"Äitii!!" poika kiljui hypäten naisen syliin. Hänen polvihousunsa olivat kurassa ja valkoinen kauluspaita oli kokenut saman kohtalon. 

"William!" Äiti painoi otsansa lapsen otsaa vasten kannatellen tätä kevyesti halauksessaan. "Minulla on ollut kauhea ikävä!"

"Ja minulla kanssa", William vakuutti hymyillen leveästi. Pojan kasvot olivat jumalaisen kauniit, eikä silmien sädehtivä katse jättänyt ketään kylmäksi. 

Äiti silitti tämän kultaisia kiharoita, jotka olivat reissun aikana venähtäneet melkein olkapäille. Nämä kaksi olivat täysin samanlaisia, siroista kasvoista leveään, lumoavaan hymyyn.

Isä saapui heidän rinnalleen naisen pudottama lierihattu päässä. Kolmikko nauroi samaa voimakasta naurua. Äiti laski Williamin maahan ja tämä tarttui isäänsä kädestä vetäen tätä polkua eteenpäin. Nainen nauroi riehakkaasti ja mies hymyili vaimolleen hellästi asettaen hatun takaisin oikean omistajan päähän. 

Tapahtumia seurannut kreivitär Isabell hymyili viekkaasti kuin olisi aavistanut mitä perheelle kävisi. Rouva lähti kävelemään toiseen suuntaan kyhäillen juorua jonka voisi kertoa Neiti Bettylle. Se nyt ainakin oli varmaa, että Rouva Middlesworth oli saanut siirrettyä kukoistavat kasvonsa periälle, mutta eihän se mitään pelastanut! Kauneiden lisäksi tarvittiin viisautta, mainetta ja rahaa, ne olivat elintärkeitä!

"Scarlett!!" Will juoksi ikäistään tyttöä vastaan. Toinen nauroi sievilä kasvoilla niille pikkuhiljaa ilmestynyttä viekkautta, joka oli reitti naiseuteen(sanoi mami;)).

"Niin, herraseni?!"

"Minun pitää karata! NYT!" poika henkäisi pysähtyen vihdoin Scarlettin eteen. Tämä tuijotti häntä suu typeränä auki, silmät laajenneina ällistyksestä.

"Mi-miksi? Tänään on tanssiaisetkin!" tyttö muistutti vilkaisten ilman takkia heiluvan pojan siistejä vaatteita ja omaa vaaleanpunaista leninkiään. 

"Sanoin jo Nickille. En kestä isää enää, mutta tulen kyllä takaisin!" poika kiirehti muistuttamaan. 

"No, hyvä on sitten! Vaihdan vain kengät, mennään sitten", Scarlett hymyili jo hiukan mieltä kiehtovalle ajatukselle KARATA Willin kanssa...

"Ei, et sinä. Lähden yksin, Scarlett", Will korjasi tajuttuaan toisen sanat.

"Yksin?!" tyttö yritti olla suuttumatta. Tämä oli ennenäkemätöntä!

"Niin. Hyvästi", Will suuteli ystäväänsä nopeasti suulle ja juoksi sitten tämän ohi. 

Illan pimeys nieli hahmon nopeasti ja Scarlett jäi seisomaan puutarhaan käsi suullaan. Hän oli saanut ensisuudelmansa...Williltä<3

"Isidora!" William henkäisi yllättyneenä katsoessaan Agrafenan pitelemää hiusneulaa, jonka nainen oli löytänyt rakastajansa yöpöydältä.

Agrafena käänsi tyrmistyneet kasvonsa herttuan puoleen  puristaen neulaa rystyset valkoisina. William muisti kuinka Isidora oli irrottanut sen toissa iltana hiuksistaan eikä ollut tietenkään älynnyt ottaa sitä mukaansa. 

"Etkai vain tarkoita Isidora Kuznetsovia?!" Agrafena näytti kierolla tavalla huvittavalta istuessaan alushameessa ja korsetissa sängyn päällä. William hymyili punastuen helakasti.

"En, en tietenkään".

"Vaan?!" Agrafena nousi vuoteelta äänen kohotessa vihan voimasta.

"Siskoni! Hänen nimensä on Isidora", William kiirehti sanomaan nousten myös ylös. Paljasta rintakehää välkkyi avatun kauluspaidan alta.

"Kuinka julmetun monta siskoa sinulla on?! Etkö tiedä, että sukurutsaus on kiellettyä, rakastaja?!"Agrafena huusi, mutta William keskeytti puheen painamalla kätensä naisen suulle. 

Agrafena pisti kättä hattuneulalla saaden taas vapauden hengittää. 

"Perkeleen akka! Älä ala käyttäytyä väkivaltaisesti!" William karjui vielä kovempaa kuin "kumppaninsa" hetki sitten. 

"Kuinka usein käyt naisissa kun hiusneulojakin jää kiireessä yöpöydälle?!"kreivitär ivasi inhon noustessa päähän. Hän unohti kokonaan miten hurmaava William oli vielä hetki sitten ollut j miten hän oli uponnut noihin leikkisiin silmiin... 

"Catherine!" William nappasi vaimoaan kädestä ennen kuin tämä ehti rynnätä pois. "Neiti Betty on taas luritellut omiaan! Minä ja Felicity EMME olleet Northonin teltassa!"

"Minä näin sen itse", Catherine tuhahti katkerana.

"Sinä nyt näet kaiken", William hymähti vetäen naisen halaukseen.

Sir Scott huomasi pariskunnan tiiraellessaan kävelylle lähtevää Scarlettia. William ei ollut Catherinen arvoinen! Tuo ketku oli maannut jok´ikisen naisen kanssa jota linnassa nyt olikaan, eikä varmasti jättänyt siihen. Ja Catherine-parka sai kestää tuota ylimielistä hymyä, joka tuntui sanovan: "Katsokaa minua! Olen kaunein ja rikkain, oikea rakastaja>-*

"Kauneuden lisäksi tarvittiin viisautta, mainetta ja rahaa, ne olivat elintärkeitä"

Kauneus: 100%

Viisaus: ----> yleissivistys: 89%                         Maalaisjärki:15%

Maine: ----> hyvää: 5%                      pahaa: 95%

Raha: 100%

Sulhasehdokkaana: huono! (Mutta hyvä jos satut pitämään "villeistä" tyypeistä XD)

            

Olkkaapa hyvet!

Pakollinen Ciel kuva tällä kertaa Jokeri;)

kuroshitsuji.wikia.com

littlecloudcuriosity.com

Syysloma, rentoutumista varten?!

Syysloman jälkeen on tuloillaan 3 koetta(yksi niistä on kemia, joka tappaa minut vielä joskus!) sekä äidinkielen kirjakuulustelu vapaa muotoisesta kirjasta. Tulin tietenkin valinneeksi kirjan mikä saa hermoni riekaleiksi!! Mut valittelusta toiseen…

Päätin virkistää itseäni kun olen nyt seulonut kemian läpi, ja päätin päivitellä hämäristä hämärintä blogiani…jollain;)

Eli tarinalla!

"Kuuletko tuon äänen. Se kuuluu kaukaa, vuorien takaa. Seurataan ääntä niin löydämme Herramme paratiisin".

William työnsi vanhuksen tien viertä kiemurtelevaan ojaan välittämättä tämän horinoista. Tämä oli taas yksi niistä päivistä jolloin hän viis veisasi mistään. Vähiten jumalista. Herttua olisi halunnut potkia ukon päätä ja huutaa tälle, ettei mitään paratiisia ollut seuraavan, eikä sitäkään seuraavan kukkulan takana. Oli vain jatkuvaa hiekkatietä keskellä kuumottvaa aavikkoa. Siellä täällä oli pieniä majoja ja niiden ympärillä alavia peltoja joita varjeltiin niin heinäsirkoilta kuin auringoltakin. 

"William?!"kuului yllättynyt ääni. 

Mies käänsi päänsä äänen suuntaan ja hoksasi vastaan tulevan naisen hymyilevän itselleen. 

"Indrani?!"William hymyili kaapaten tämän halaukseen."Minne olet menossa?"

"Kaupunkiin, mutta vaunujen pyörä meni rikki kotipihassa, ja piti lähteä jalan. Vanha Lisa, toisesta talosta, tuli vahtimaan tyttöjä siksi aikaa", leski selitti niiaten anteeksipyytävästi. "Minun täytyy nyt jatkaa matkaa".

"Minä voin tulla saattamaan. Tiedän myös erään paikan mikä voisi virkistää sinua", William hymyili tarttuen naisen työnkovettamasta kädestä. 

Indrani punastui, mutta ei kieltäytynytkään matka seurasta. 

Vastaan tuleva työmies pisti merkille "nuoren parin", josta näki heti, etteivät nämä voineet kuulua samaan kastiin. Miehellä oli päällään siisti kauluspaita, siniset liivit ja saman sävyiset, suorat housut. Kuin herrasmiehellä! Hiuksetkin olivat kiharat ja kasvot kuin enkelillä. Nainen puolestaan oli varustautunut löyhällä mekolla, jonka pituus peitti vain juuri ja juuri nilkat. Hiukset olivat auki ja ne kiiltelivät auringossa. Naisella ei ollut kenkijäkään, mutta silinterihattu kyllä päässä, ja sekin oli varmaan sukhasen lahjoittama. 

"Vihillekö ollan menossa?" maalainen naurahti vastaan tulijoille saaden kumpaisenkin hymyilemään nolona. Vastausta ei kuulunut. 

  

*

Indrani tuijotti vanhan kaupunkiasunnon takapihalle kyhättyä tanssilavaa, jonak ylle levittyi varhaisen illan värittämä taivas. Kaksi tähteä vilkkui, miltein yhtä iloisena kuin hienompi väki joka oli kerääntynyt tanssimaan tämän keväisen päivän kunniaksi. Naisten asut olivat yhtäkauniit kuin itse kirjojen prinsessoilla, kaikki hymyilivät toisilleen suopeasti.

"No, menemmekö?!" William hymyili Indanin auki jääneelle suulle.

"Enhän minä voi", nainen henkäisi ujosti, peloissaan"Lapsetkin ovat kaksin".

"Tule nyt vain. Sinä olet tuhat kertaa kauniimpi kuin muut täällä", jokin miehen katseessa vakuutti Indranin ja hän antoi Williamin vetää itsensä tanssilavalle muiden sekaan. 

Hespanssaa:) Näkemisiin, pitääpä nyt häipyä lukemaan ruotsia:(

1. Kun hän tuli ja kaikki muuttui...

(Amilian silmin)

Amilia kurkisti bonetin lierin takaa edessään kohoavaa taloa. Syksyn takia tippuneet kirjavat lehdet oli haravoitu hiekkapolun molemmille puolille huolellisuutta vaalien. Amilia puristi matka-arkkunsa kahvaa suu päättäväisessä hymyssä. Hän työnsi rauta portin auki kyljellään. Siitä lähtevä piinaava narina paljasti, ettei siitä oltu kuljettu vähään aikaan. Alastomiksi jääneet puut heiluttivat aavemaisesti oksiaan, mutta Amilia ei vielä silloin kiinnittänyt siihen huomiota. Hän käveli reippain askelin eteenpäin, ja pitkä pellavahame alushameineen kahisi hiljaisella pihamaalla. Kostealla nurmikolla hyppi muutamia lintuja ja Amilia näki kauempana pienen, puisen talon, jonka ikkunasta hohkasi lämmintä valoa. Näky lämmitti naisen mieltä syksyisen harmaassa ilmassa, ja hän sai voimaa nousta potraita pitkin suurelle etuovelle. Hän tarttui leijonan päätä esittävään kolkuttimeen lyöden sitä ovea vasten ainakin kuudesti ennen kuin koko kartanossa näkyi elonmerkkiäkään. Oven takaa kuuluivat kiirehtivät askeleet ja ovi aukeni vain niin hiukan, että Amila mahtui luikahtamaan raosta sisälle.

         " Neiti hyvä. Toivon, että seuraisitte minua salonkiin, jossa isäntäväki ottaa teidät vastaan. Voitte antaa matka-arkkunne minulle", kuului täsmällinen ääni, joka tuntui vain toistavan ulkoa opittua käskyä.

Amilia käänsi hämmentyneen katseensa äänen suuntaan ja huomasi katsovansa itseään hiukan vanhempaa miestä. Tämän mustat hiukset oli vedetty toiselle puolelle päälakea ja ne kiiltelivät eteisaulan katosta roikkuvien kynttilöiden valossa. Miehen kasvot olivat vakaat ja kalpeat. Amilian ei yhtäkkiä tehnyt enää mieli hymyillä, vaan hän taikoi vakavan ilmeen kasvoilleen toivoen toisen olevan muutokseen tyytyväinen. Sen sijaan mies sulki silmänsä lausuen yllättävän lempeästi:

        "Älä vielä vakavoitu. Sekin tulee aikanaan".

         ”Miten niin?!”Amilia henkäisi, mutta toinen otti vain matka-arkun äänettömästi ja lähti kävelemään oikealla olevaa käytävää eteenpäin.

Amilia tyytyi seuraamaan miestä harmissaan tämän vaitonaisuudesta, sillä puhekaveri olisi ollut hyvästä. Vielä hetki sitten hän oli unelmoinut työpaikasta vanhassa kartanossa, mutta nyt jännitys oli saanut ylivallan ja hänestä tuntui, että voisi antaa ylen. Mies pysähtyi kuin seinään ja Amilia tuli törmänneeksi tämän selkään.

         ”A-anteeksi”, nainen mutisi helakan punaisen.

         ”Keskity. Sinun pitää tehdä Jane-rouvaan vaikutus, sillä vain hänellä on valtaa päättää uusia työntekijöitä”, mies käski tiukasti ja loi veressään punastelevalle neidolle pienen hymyn. ”Olen Peter. Minulta voit kysyä, jos tulee ongelmia”.

        ”Kiitos, Peter”, Amilia vastasi hymyyn, mutta Peter vain avasi heidän vieressään olevan oven ja työnsi ”uutuuden” sisälle.

        ”Neiti Amilia Adams, Jane-rouva”.

Siinä ensimmäinen lurittelu xD

Kertokaapa nyt miielipidettä, jos ette pidä se KUULUU kertoa!!!

Nytten kuunnellan vähän hyvää musaa;)

JA VIELÄ TÄMÄ

...hän oli kaatunut siihen paikkaan...

Saappaiden kannat kolisivat puulattiaa vasten, lähestyen askel askeleelta. Ingrid käänsi kasvonsa hitaasti äänen suuntaan. Suu aukeni äänettömästä kiljaisusta kun hän näki takanaan seisovan upseerin.

"Alan?!" Ingrid parkaisi perääntyen hitaasti kauemmaksi. Mies nauroi. 

Ääni kaikui naisen korvissa aivan kuin he olisivat nytkin seisseet kirkon suuressa kappelissa. Pappi teki ristinmerkin, kun viimeisetkin kukat laskettiin äidin haudalle. Samassa Alan oli purskahtanut hirnuvaan nauruun, kuulostaen hysteeriseltä vuohelta. Hän oli kaatunut siihen paikkaan luisuen naama edellä penkiltä kirkon kivilattialle, alttarin eteen. Alan ei noussut enää...

"Mitä nyt, Ingrid!?" kuului voimakas ääni, joka peitti jatkuvan hirnunnan alleen. 

Isäntä-Arthur ryntäsi huoneestaan illan pimentämälle käytävälle. 

"Häivy helvettiin, aave! Sinua ei kaivata!" vanha mies huudahti heilauttaen kävelykeppiään upseerin suuntaan. 

Ingrid hymyili. Kasvot näyttivät pelottavilta kylpiessään siinä kynttilän valossa kultaiset hiukset ympärillä valuen. 

"Kuulit kyllä, Alan. Mene pois!" 

Arthur nappasi naisen kainaloonsa ja lähti juoksemaan käytävää toiseen suuntaan henkensä kaupalla. Hänen valkoinen, pitkä partansa liehui vastaan tulevassa ilmavirrassa aavemaisesti. Oikeastaan koko kartano oli aavemmainen, joten se ei eronnut tavallisesta. Ingrid antoi isännän tehdä mitä huvitti, kunhan velien haamu jäisi kauas taakse. 

"Miksi se tänne tuli?"

"Ei hätää, tämä on vain unta", Arthur vakuutti painaen vapaalla kädellään naisen silmät kiinni. 

Haluaisitteko kuulla lisää? Mitä mieltä olette? Oliko sekava(se se kyllä oli, mutta kysyin vain!)?

Aloitin aiemmin toisen blogin, jonne en ketään opasta sillä se on järkyttävä! Julkaisin sinne yhtä tarinaa, josta halusin pelastaa yksittäisen sivutarinan. Lopulta päädyin lisäämään ruodonkin takaisin paikoilleen, sillä hiukan parantelemalla siitä saisi kokonaisen. 

Kyse on siis kartanosta, jonne saapuu töihin 16-vuotias Amilia sisäköksi. Hän ystävystyy työtoverinsa Ingridin kanssa ja alkavat yhdessä selvittää mitä kartanossa oikeasti tapahtuu. 

Värkkäsin huvikseni tälläisen "kirjan takakannen" avartamaan ideaani! x)

"Kun tulin, en aavistanut mitä kokisin", Peter kuiskasi tummat silmät sädehtien.

 Amilia ja Ingrid alkavat tosissaan kaivella kartanon sekä sen asukkaiden menneiskyyksiä. He alkavat huomata kuinka paljon saa kätkettyä suljettujen tammiovien taakse. Kylällä puhutaan "kummitustalosta", mutta kartanon omistavat, Jane ja Arthur, eivät tunnu salaavan mitään. Puutarhuri Jonathan suutelee kokkia puutarha vajassa ja joku liikkuu aina keskiviikko yöllä käytävässä päässään verinen morsiushuntu. 

"Ei hätää, Jane. Minä autan sinua, vaikka se veisi henkeni!".

KÄÄK! Tulipa huono...

Muistot "kultaisesta" nuoruudesta

Tyttö nojasi lapsekkaan pyöreää päätä käsivarsiinsa. Utuinen katse ajelehti kaukana horisontissa. Tytön kaksi pitkää, vaaleaa palmikkoa ylsivät melkein lanteille ja vaaleanpunainen leninki peitti nilkat juuri ja juuri. Hän katsoi ikkunasta syksyistä pihamaata vaikuttaen mietteisiinsä vaipuneelta. Felicityn olisi tehnyt mieli säikäyttää siskonsa, mutta hän nieli mielihalun sillä Gabriella olisi kuitenkin juossut kantelemaan äidille. 

"Gabriella! Mitä sinä teet!?" Felicity kiljaisi salongin ovelta ja sai pienen martyyrin nakkelemaan niskojaan ikkunan luona. 

"Oletko kateellinen kun sain uudet kengät äidiltä, mutta sinä et saanut MITÄÄN!?" Felicity nauroi ilkikurisesti tietäen lällätelyn saavan Gabriellan itkun partaalle. 

"Isä ei antanut sinulle koskaan mitään", Gabriella tuhahti katse edelleen ulkona juoksevissa hevosissa.

Felicity tuijotti siskonsa selkää tyhmänä. Oli totta, että Gabriella oli ollut isän lellikki ennen kuolemaansa, mutta ei sillä voinut lällätellä! Kuitenkin se sattui tyttöön paljon.

"Sain häneltä tämän mekonkin, ja hevosen", nuorempi neiti muistutti kääntyen isosiskonsa puoleen. 

"Sanot noin, sillä olet kateellinen kun minä saan rakakuskirjeitä, mutta sinä et!" Felicity tukahdutti kivun satuttamisella ja antoi virneen levitä kasvoilleen. 

"Minä en kaipaa kirjeitä Wililtä! Hän on yhtä itsekäs kuin sinä, aina nokka pystyssä! Isä sanoi, että nenä jää pystyyn, jos vain haukkuu muita!" Gabriella kiljui ja ryntäsi huoneesta siskonsa ohi. Pienet nyrkit pyyhkivät kyyneleitä pois tytön kirmatessa käytävälle.

"Arvatkaa mitä hän sanoi!? Scott väitti osaavansa ratsastaa kovemmin kuin sinä, Nick!", kuului riehakas ääni, joka sai Gabriellan aina täyteen suuttumusta. 

"Oikeasti!? Se ylimielinen liero!"

Gabriella pysähtyi kasvot punaisina häpeästä sekä vihasta. Tuttu kolmikko: Scarlett, Will ja Nick; seisoivat käytävällä nauraen kovaan ääneen. He olivat paljon pitempiä kuin Gabriella, mikä sai tytön tuijottamaan varuillaan. Will nojasi käytävän seinään kädet taskuissa ja kultaiset kiharat roikkuen vallattomina sirojen kasvojen ympärillä. Nick ja Scarlett nauroivat kovaan ääneen jollekin. Nauru sai Scarlettin näyttämään keijulta, Gabriella ajatteli. Nick oli vähän pyöreämpi kuin kaksi muuta, mutta hänellä oli kilteimät kasvot!

"Sinä voittaisit Scottin mennen tullen!"

"Se ukko nyt tippuisi jo hevosen selästä vanhuuttaan", Will virnuili, Scarlett nauroi Nickin kanssa yhteen ääneen. Kun Scarlett kutitti Williä lanteilta tämäkin alkoi nauraa muiden mukana. 

"Kuule, höröttäjä!" Gabriella kiljaisi niin kovaa kuin pystyi ja sai kolmikon katsomaan itseään. Will nosti ylimielisesti kulmiaan.

"Sisko on tuolla salongissa, että voit mennä nuolemaan häntä!" tyttö sai kimitettyä. 

Will punastui helakasti ja toiset kaksi kääntyivät katsomaan ystävänsä reaktiota kiinnostuneena. Scarlett kyllä näytti enemänkin mustasukkaiselta. 

"Ole sinä hiljaa, kakara! Etkö tiedä, ettei vanhempiaan saa haukkua!?" Will puhisi. Kasvoille laskeutui ilkeä hymy, mikä sai Gabriellan puristamaan kädet pelosta nyrkkiin. 

"Annan sinulle opetuksen, apina!"

"Ei! Älä!" Nick huudahti ja astui Gabriellan eteen. "Älä ole tyhmä, hän on vain vauva".

Vauva nimi ei erityisemmin miellyttänyt tyttöä. 

"Tule, Will. Nick! Mennään", Scarlett mutisi harmissaan Nickin väliintulosta. Hän tarttui Willin käsivarteen. Nickin juoksi ystävänsä kiinni taputettuaan Gabriellaa ensin lempeästi päälaelle. 

terveisin badding somerjokea n. tunnin kuunellut heppu!

Kirjoitin ja kysyin vasta sitten...

Ihan ensiksi käytte täällä katsomassa Niiskun version tarinastani(Kun William unohti Annen neuvot) ja sitten näette sen positiivisemman version Wilkun näkökulmasta. Kirjoitin tämän kysymättä sen enempiä lupia, mutta ei nyt sentään julkaista ennen suostumusta:)

William puristi parvekkeen kylmää rautakaidetta ja tuijotti pimeää taivasta, vain himmeä kuu loisti metsän takana, sekin puoliksi piilossa. Pihalta ei erottunut puita tai pensaita. Kaikki sekoittui siihen hyytävään pimeyteen joka kätki kaiken poimuihinsa. William olisi halunnut hypätä hetken mielijohteesta alas. Tuntea hyytävän ilmavirran, kunnes ei tuntisi enää mitään. Hän ajatteli niin jumalattoman usein, muttei koskaan tehnyt mitään. Ei hän halunnut kuolla, ainakaan näin nuorena! Kunhan ajateli ja toivoi samalla Catherinen tietävän mitä surullinen hän oli. Se oli lapsellista, mutta kuului ihmisluontoon...ainakin niin mies oletti. William pörrötii kiharoitaan pyyhkien samalla silmänurkassa kylpeviä kyyneleitä. Pitäisi keksiä jokin keino millä saisi Catherinen unohtamaan Isidoran. Samalla voisi keksiä myös miten HÄN unohtaisi tämän, sillä William ei ollut aikeissa olla huono aviomies. Ei tietenkään! Hän oli jo lapsena päättänyt mennä naimisiin vain rakkaudesta. Oikeastaan päätös oli syntynyt vain uhmakkaana pään nostona isälle, mutta William oli pitänyt sen loppuun asti, ja se kannatti! 

"William, tule sisään. Sinä jäädyt", kuului yhtäkkiä hento ääni.

Willaim rypisti kulmiaan. Kylmä hänellä oli, lähestytiinhän talvea, eikä hän ollut napittanut yöpukunsa paitaa loppuun, mutta ei sen takia kannattanut jäädä värisemään sängyn reunaan, yksin.

"Willaim minä pyydän", Catherinen anova ääni jatkoi. 

"Lähde Joesi kainaloon, jos et pärjää yksin!", Williamin teki mieli ehdottaa, mutta hän piti suunsa kiinni, kun ei kyennyt harmiltaan mitään järkevää sanomaan. 

"William. Anna anteeksi. Sovitaan tämä. Me keksimme kuitenkin kohta jälleen uuden riidan aiheen. Emmehän me muuta osaakaan kuin riidellä", Catherine kuulosti niin lempeältä...

Willaim meinasi jo kääntyä anomaan anteeksiantoa, mutta ei hän voinut. Ylpeys kielsi. Siitä ei ollut varttiakaan kun hän oli tunnustanut rakkautensa ja tämä oli vain kääntynyt pois. Nyt toisen kuului madella jaloillaan ja yrittää parhaansa!

"Minä tiedän, että olen tälläinen. Hirveä, ylpeä ja itsepäinen. Tiedän sen. Joekin...", Catherine hiljeni yhtäkkiä, äkkiarvaamatta, kuin olisi salannut jotain. William jännittyi pelosta tai vihasta, jostain mitäi oikein itsekkään tunnistanut. Halusiko hän enää kuulla loppua?

"Joe sanoi minulle joskus, että minä en tule olemaan helppo vaimo. En kenellekään", taas nainen sulki suunsa. William räpytteli typeränä silmiään. Hän olis halunnut huutaa, vaikka mitä, mutta ei kuitenkaan halunnut. Oikeastaan Willaim halusi vain saada anteeksi ja nähdä toisen hymyilevän hänelle, halaavan häntä niin kuin eilen Joeta metsässä. 

"Anteeksi William", Catherine sanoi taas. Miksi Catherine oli pyytämässä anteeksi, hänhä se oli virheen tehnyt?! Williamia alkoi kaduttaa koko typerä touhu, hän vois vain kääntyä ja sanoa kaksi sanaa: "Anna anteeksi". Ei se voinut olla niin vaikeaa!

"Willaim Middlesworth, jos sinä todella rakastat minua, nyt olisi hyvä hetki todistaa se!"Catherine huudahti ääni vavahdellen. Willaim kääntyi hetkeäkään epäröimättä, valmiina sanomaan nuo kaksi sanaa, mutta hiljeni nähdessään toisen uhmakkaat kasvot edessään. 

Hiusuortuvia leijaili palmikoiden ympärillä, osa oli takertunut kyynelistä kostuneille poskille. Silmät punoittivat erottuen kalvakoista kasvoista ja pyöristynyt vatsa alkoi jo erottua löysän yöpukunkin alta. Catherine ei ollut millään muotoa kaunis, ainakaan sillä tavalla kun William ajatteli naisen olevan...Ehkä juuri siksi hän pitinkin Catherinesta niin paljon, tämä oli erilainen kuin muut, ei kaunis, mutta...ihmeellinen. Mies hymyili hellästi näylle. Hän avasi käsiään saaden Catherinen houkuteltua helpottuneeseen halaukseen. Willaim silitteli vaimonsa selkää lohduttavasti tuntien tämän laukkaavan hengityksen rintakehäänsä vasten. 

"Saanhan minäkin anteeksi?" William vielä varmisti muutama helpotuksen kyyneleen vieriessä naisen hiuksiin. 

"Tietenkin saat! Olemme mekin mahdottomia", Catherine huudahti tukahtuneesti ja sai miehen hymyilemään entistäkin onnellisempana. 

Kuka on rouva Misra!?

Ensin aivan mahtava kipale JAPANIKSI ja sitten tarinaa arvon kuningattaremme nykyisestä tilanteesta;)




Gabriella vilkaisi kiinnostuneena lähestyvän miehen suuntaan kurottaen vaistonvaraisesti korjaamaan nutturaansa. Miehen iho oli tumma, mikä erottui valkoista kauluspaitaa vasten vain edukseen. Ensimmäistä kertaa aikoihin mies sai Gabriellan sydämen pamppailemaan jännityksestä, värinä sai hänet hymyilemään entisestään kun mies pysähtyi hänen eteensä.
"Iltaa, neiti", ääni oli sametinpehmeä ja taustalla kaikui kaukaisten maiden temppelit.
"Iltaa, sir", Gabriella kiirehti lausumaan.
Mies hymyili ja istui hänen vieressään olevalle tuolille.
"Mikä on nimenne?" mies uteli. Mustat hiukset harottivat eri suuntiin...
"Ah! Öhh...Gabriella...siis, anteeksi! Heh. Lady Gabriella...Rotmeteller", epäröinti sai naisen helakan punaiseksi.
"Rotmeteller?! En olekaan kuullut sitä nimeä aikaisemmin...", mies mutisi katsoen tummilla nappisilmillään toiseen.
"Olen nummilta vain käymässä täällä. Palaan viikon päästä takaisin", Gabriella kiirehti selittämään eikä mistään olisi uskonut tämän olevan naimisissa nummilla olevan kuninkaan kanssa.
"Mutta, hyvänen aika! enhän minä ole esitäytynyt!" mies naurahti iloisesti tarttuen "neidin" käteen.
"Gautama Misra, palveluksessanne", hän suuteli naisen hansikoitua kättä ehkä aavistuksen liian kauan, mutta kukaan ei tuntunut kiinnittävän heihin huomiota.
"Oletteko kaukaakin?!" Gabriella loi mieheen keimailevan katseen, jonka vaikutus oli yllättävä.
"Tuletteko vaimokseni, Gabriella!" herra Gautama huudahti ja polvistui oitis ladyn eteen pideleen edelleen kädestä kiinni.
"Sir!" Gabriella parahti suu auki, silmät järkytyksestä laajenneena. Hän tunsi katseet selässään eikä kyennyt sanomaan muuta. Hänhän oli jo naimisissa!!!
"Minä rakastan teitä sydämmestäni! Vishnu on sen minulle sanonut, heti kun teidät näin!" Gautama vannoi.
"Mu-mutta...", Gabriella ähki. Hän olisi halunnut vastata myötävästi, mutta Geibriel...
"Oi, vastatkaa kyllä!"
"Ky-Kyllä, Gautama", Gabriella ähkäisi tietämättä oikein itsekään mitä tarkoitti.
Gautama nousi hymyillen ylös ja suuteli nykyistä kihlattuaan hetkeäkään epäröimättä.
"Rakastathan sinäkin minua!? Vishnu on meidät luonut yhteen, rakkaani", hän mutisi vetäen toisen mukanaan salongista ja katseiden edestä.
"Ra-rakastan", Gabriella henkäisi miehen kainalossa, tietämättä pitikö nyt itkeä vai kiljua kauhusta!
Mutta kyllä hän rakasti tuota miestä, herra Misraa! Ainakin enemmän kuin Geibrieliä, sitä itsekästä sikaa!
"Meistä tulee niin onnellisia", Gautama kuiskasi kun he saapuivat syksyiselle pihamaalle, vaunujen täyttämälle kartanon edustalle.
"Mi-minne me menemme!?" Gabriella kysyi vilkuillen miehen komeaa profiilia sekaisin päästään.
"Kotiin, armaani. Jos se käy sinulle?!" Gautama kääntyi hänen puoleensa hymyillen suloisesti.
"Kuule...minä olen jo naimisissa", Gabriella kiljaisi yhtäkkiä.
Koko ilta tuntui pysähtyvän, jopa puista tippuvat ruskasta kirjavat lehdet ja harmaat pilvet taivaalla. Gautama piteli naisen epätoivoisia kasvoja käsissään oma naama kylmän vakavana.
"Puhutko totta, rakkaani?"
"Mi-minä olen niin pahoillani, Gautama", Gabriella antoi kyynelien valua, mutta mies pyyhki ne hellästi pois.
"Minä rakastan sinua, ja sinä minua. Eikö niin?!", Gautama kertasi kuin koe kysymystä.
"Ni-niin, mutta minä olin typerä ja menin naimisiin hänen kanssaan kun oli pulaa rahasta ja...", Gabriella alkoi selittää näkemättä kyyneleittensä läpi toisen kasvoja selvästi.
"Tämä on Vishnun tahto, rakkaani. Meidät on tarkoitettu yhteen! Sinä voit erota! Se on varmasti Brahman sallima!"
"Erota?! Geibrielistä?!" Gabriella henkäisi ja suuteli sitten Gautamaa iloisena. "Niin minä teenkin...".


Gautama Misran inspiroi:

smartbitchestrashybooks.com

Emma-mangasta oleva Hakim<3 <3 <3

www.batrock.net

Pyöräillessä inspiroituu!

Lauretta heilutteli lasta hiljakseen sylissään ja painoi nenänsä nyrkiksi puristuneisiin käsiin. Pikku pojan silmissä vilkkuivat valonsäteet ja se tuijotti äitinsä kasvoja suu raollaan. Kasvot olivat niin pienet ja sirot, eikä Lauretta pystynyt käsittämään pitelemäänsä ihmettä. Hän oli aina halunnut lapsen. Oman, suloisen tytön! Mutta nyt kun hän katsoi esikoisensa kasvoja hän tiesi, ettei olisi pärjännyt ilman pientä poikaa! 

"Hei, rakas!" Sebastian* kiiruhti tuolin taakse ja asetti hansikoidut kätensä naisen olkapäille. 

"Katso häntä. Eikö lapsemme olekin suloinen!?" Lauretta huokasi ja vilkaisi hurmioituneena miestään. 

Sebastian tyytyi naurahtamaan. Kaikki vauvathan ovat samanlaisia, yhtä pieniä ja punaisia. Mutta, pääasia oli, että Laura oli onnellinen. Se oli itseasiassa ollut Sebastianin "pääasia" koko heidän ikänsä ajan. Aina siitä päivästä lähtien, jolloin hän oli ollut elämänsä ensimmäisissä tansijaisissa ja tanssittanut koko illan vain Laurettaa! 

"Katso noita silmiä, kuin tähtitaivas!Ja miten sileät posket..." Vaimo jatkoi ylitsevuotavaa lepertelyään posket innostyksesta hohtaen. 

Niin. Lauretta oli TODELLA onnellinen, ehkä vähän LIIANKIN onnellinen. Olivathan he olleet kymmenen vuotta naimisissa, eikä Laura ollut vielä toistaiseksi hymyillyt yhtä leveästi kuin nyt. Oliko se jo vähän outoa? Hän oli sentään lapsen isä, joka rakasti vaimoaan ylikaiken ja vaali, että tällä oli kaikkea mitä tämä saattoi toivoa aina courme-illallisesta lapseen! 

Sebastian vilkaisi katkerana lapsen kirkkaita silmiä. Ei hän edes pitänyt lapsista, aina tiellä ja typerinä juoksemassa aivan kuin apinat, eivät ihmisiä ollenkaan. Mutta aikuisena heistä tuli perijöitä eli viisaita miehiä...tai naisia, jotka jatkoivat sukua pitäen omaisuuden suvun nimissä. 

Niin, tämänkin pojan täytyisi opiskella ja kasvaa viisaaksi mieheksi, joka voisi vielä joskus periä HÄNEN paikkansa ja johtaa Middlesworthin sukua! 

"Minkä me annamme hänelle nimeksi, Sebastian?!" Laura kysyi yhtäkkiä.

"Olisiko Anton?"

"Entä Ciel*?"

"Käykö Edward?"

"Charles sointuu kauniisti!" Laura kiidätti vinkaamaan.

"Minä kannatan Benjaminia!" Sebastian tokaisi.

"Oh, William! Se on ihanan romanttinen nimi!" Laura kiljaisi.

"Eikö Benjamin käy?" 

"Pidätkö Williamista, se on niin kaunsi nimi!!!?" 

"Isoisäni oli Benjamin", Sebastien mutisi jo aika vaisusti.

"Voi, kulta!  Sano että se käy!"Laura aneli ja kauniden kasvojen leveä hymy olisi alistanut jokaisen  miehen alta aikayksikön.

"William Benjamin Ciell Middlesworth", Sebastien myöntyi ja sai naisen nauramaan.

"Olet kultainen!"