kahleeni voin unohtaa...

Morris heitti lapion olalleen ja vinkkasi Jackin mukaansa. Joe ja Neiti Catherine saisivat jäädä kahden talleille, niin kuin Joe oli pyytänyt. Tallipojat lähtivät lampsimaan maantietä eteenpäin kesäisen auringon paahtaessa. Linnaan ei ollut asiaa, sillä siellä illallistetiin hautajaisten merkeistä, eikä heidän oletettukaan moista surevan! Morris tunsi kuinka lapio keikkui raskaana olalla, ja huopainen lätsä hiersi otsaa. Jack vihelteli tuttua sävelmää...

Ylös lennän aurinkoon,

tunnen tuoksun heinäpellon...

Pois vapauttain nyt kukaan ei saa!

"Tää on just semmonen päivä, et kaikki menee just niin ku haluaa!" Jack uhosi virnuillen silmät ilkamoiden.

"Kukaa ei voi ratsastaakaa, ku se eukko potkas tyhjää!" Morris huokasi tyytyväisyyttä uhkuen.

"Ja mikä helvetti, sinä olet tuolla tavalla sanomaan!?" kuului silloin ivallinen, katkera ääni. 

Nuori miehen alku hoippui tielle heilutellen kädessään coctail lasia. Miehen kiharat valuivat olkapäille kultaisina vyyhteinä, harmaat silmät välkkyivät siroista kasvoista vihaisina. Tallipojilta meni jonkin aikaa tajuta, että vastaantulija oli herrasväkeä, sillä takki näytti moneen kertaan korjatulta ja housut ruohon värjäämiltä. Kasvojen puhtaus paljasti kuitenkin kaiken, ja työläiset kumarsivat syvään. 

"Vastaa, hitto soikoon, kun minä käsken!" mies paiskasi lasinsa maahan ja se hajosi tuhansiksi paloiksi.

"Mä oon pahoillani, sir", Morris mutisi vilkaisten Jackiä apua anoen. 

"Ku se eukko potkas tyhjää! Sinä, ET puhu äidistäni noin!!" humalainen löi Morriksen hölmistynyttä naamaa, saaden tämän kaatumaan selälleen odottamattomasta iskusta.

"Hei, nyt rauha, herra", Jack parahti, tajuten samalla tämän kiharapään olevan Middlesworthien perijä, poika, joka karkasi jättäen tyttönsä linnaan.

"Sinä et määrää minua!" herttuan poika huusi ääni värähtäen kyynelistä, joita välkkyi hullussa katseessa.

"Teinä, herra, menisin sisälle lepäämään" Jack mutisi Morrisin noustessa tulistuneena ylös.

"EI, MINÄ EN MENE SINNE ENÄÄ!" Williksikin kutsuttu mies karjui niin kovaa kuin keuhkoista vain lähti.

"Mokoma känniläinen", Morris mutisi saaden Willin mulkaisemaan itseään pahaenteisesti.

"SIR WILLIAM MIDDLESWORTH!" huusi paikalle juossut vanhempi mies, jonka mustat vaatteet ja väsymyksen urien täyttämät kasvot olivat täysi vastakohta humalassa itkevälle komistukselle.

Jack ja Morris kumarsivat tyrannina tunnetun herttuan edessä, mutta kuuntelivat sitäkin tarkemmin.

"Ai hei isä, olikin ikävä", William Middlesworth ivasi.

"Tule sisälle, puhumme sitten myöhemmin", vanhempi Middlesworth uhkue järjetöntä raivoa.

"Minä en puhu sinulle IKINÄ!" poika väitti.

"Luuletko äitisi olevan ylpeä tuollaisesta pojasta?!" isä kysyi saaden toisen kalpenemaan ennestään. 

"häivy helvettiin", poika kuiskasi sylkien isänsä jalkoihin. Herttua lähti juoksemaan metsän suuntaan...josta Sir Scott hänet myöhemmin löysi...

anteeksi suo, olin lapsellinen...

William Catherinelle!

Sir William otti silinterihatun päästään pöyhien hansikoidulla kädellä kiharoitaan. Pat seisoi hänen vieressään suu auki laskien matka-arkun hitaasti kiviselle lattialle. Kumpainenkin silmäili aulan loistoa epäuskoisena. Valtava kattokruunu roikkui holvimaisesta katosta sädehtien auringon tavoin ja punertava persialaismatto peitti lattian kuluneimmat kohdat, joita William itse oli ollut tuhoamassa. Herttua huokasi syvään. Hän ei olisi ikinä uskonut palaavansa takaisin tänne, mutta enää ei voinut paetakkaan, vaikka kuinka olisi halunnut. Valtavia portaita alas asteli nuori, kaunis nainen, jonka kastanjanruskeat hiukset oli palmikoitu yhdelle valtavalle letille. Nainen sipsutti keijun tavoin heidän eteensä pää arvioivasti kallellaan. William tuijotti noita kasvoja kuin aaveen nähneenä. Tätä hän oli juuri pelännyt...

"Will..."lady henkäisi laskien ylhäällä pitelemänsä helman saaden sen koskettamaan mattoa.

"...iam Middlesworth, Lady Scarlett", William kumarsi jäykästi ja Pat teki samoin punastellen. 

"Sinä tulit takaisin", Scarlett totesi vilkaisten palvelijaa, matka-arkkua ja vakavaa miestä, jonka lyhyet hiukset kimmelsivät kattokruunun heijastelemassa valossa. 

"Kun pyysitte, neiti".

Scarlett nosti kättään koskettaakseen kauniita kasvoja, mutta William tarttui käteen ja painoi sen hellästi alas. 

"Voitko unohtaa Willin?!"mies kysyi hymyillen väkinäisesti. Scarlett riuhtaisi käsivartensa irti ensi-rakkauttensa vahvasta otteesta kyynelten kihotessa silmiin.

"Minä luulin, että olet kuollut! Odotin sinua monta vuotta ja itkin sängyssä lähtöäsi! Miksi pitäisi unohtaa!?" Scarlett huusi ääni väristen.

William tuijotti toista tyrmistyneenä.

"Minä en rakasta sinua enää! Siksi!"William huusi vastaukseksi ja sai äänensä kaikumaan aulan kivisillä seinillä. Pat painoi katseen jalkoihinsa. 

"Mutta minä rakastan sinua! Aina!"Scarlett purskahti itkuun ja lähti juoksemaan portaita ylös. 

"Scarlett! Elämä on epäreilua kaikille, et ole ainoa!" William huusi pusertaen kädet nykkiin. 

"SINÄ!" Sir Scottin ääni karjaisi silloin porrastasanteelta saaden Williamin ja Scarlettin hiljenemään kuin taikaiskusta.

"Olen palannut, Sir Scott", William hymyili taas sitä kylmää hymyä, joka ei ollut hänelle ominainen.

"Niimpä näkyy. Mutta et koske pikkusormellakaan Scarlettiin, tai joudut vastuuseen minulle!"Scott uhkasi kasvoillaan hirveimpiä irvistyksiään. 

"Siinä kuulit, Scarlett. Elämä menee eteenpäin", Willian tuhahti ei-mitään-väliä-asenteella kääntäen selkänsä näille kahdelle.

Pelko oli ollut näköjään täysin aiheellista, hän mietti puistellen päätään Patin kysyvälle ilmeelle.

Se oli ollut ensimmäinen ja viimeinen kerta kun hän ja Scarlett puhuivat menneisyydestä...


-------------------------------------