Tarinoita Kartanosta

1.    Kun Amilia tuli…

Amilia kurkisti bonetin lierin takaa edessään kohoavaa taloa. Syksyn takia tippuneet kirjavat lehdet oli haravoitu hiekkapolun molemmille puolille huolellisuutta vaalien. Amilia puristi matka-arkkunsa kahvaa suu päättäväisessä hymyssä. Hän työnsi rauta portin auki kyljellään. Siitä lähtevä piinaava narina paljasti, ettei siitä oltu kuljettu vähään aikaan. Alastomiksi jääneet puut heiluttivat aavemaisesti oksiaan, mutta Amilia ei vielä silloin kiinnittänyt siihen huomiota. Hän käveli reippain askelin eteenpäin, ja pitkä pellavahame alushameineen kahisi hiljaisella pihamaalla. Kostealla nurmikolla hyppi muutamia lintuja ja Amilia näki kauempana pienen, puisen talon, jonka ikkunasta hohkasi lämmintä valoa. Näky lämmitti naisen mieltä syksyisen harmaassa ilmassa, ja hän sai voimaa nousta potraita pitkin suurelle etuovelle. Hän tarttui leijonan päätä esittävään kolkuttimeen lyöden sitä ovea vasten ainakin kuudesti ennen kuin koko kartanossa näkyi elonmerkkiäkään. Oven takaa kuuluivat kiirehtivät askeleet ja ovi aukeni vain niin hiukan, että Amila mahtui luikahtamaan raosta sisälle.

        "Neiti hyvä. Toivon, että seuraisitte minua salonkiin, jossa isäntäväki ottaa teidät vastaan. Voitte antaa matka-arkkunne minulle”, kuului täsmällinen ääni, joka tuntui vain toistavan ulkoa opittua käskyä.

Amilia käänsi hämmentyneen katseensa äänen suuntaan ja huomasi katsovansa itseään hiukan vanhempaa miestä. Tämän mustat hiukset oli vedetty toiselle puolelle päälakea ja ne kiiltelivät eteisaulan katosta roikkuvien kynttilöiden valossa. Miehen kasvot olivat vakaat ja kalpeat. Amilian ei yhtäkkiä tehnyt enää mieli hymyillä, vaan hän taikoi vakavan ilmeen kasvoilleen toivoen toisen olevan muutokseen tyytyväinen. Sen sijaan mies sulki silmänsä lausuen yllättävän lempeästi:

        ”Älä vielä vakavoitu. Sekin tulee aikanaan”.

         ”Miten niin?!”Amilia henkäisi, mutta toinen otti vain matka-arkun äänettömästi ja lähti kävelemään oikealla olevaa käytävää eteenpäin.

Amilia tyytyi seuraamaan miestä harmissaan tämän vaitonaisuudesta, sillä puhekaveri olisi ollut hyvästä. Vielä hetki sitten hän oli unelmoinut työpaikasta vanhassa kartanossa, mutta nyt jännitys oli saanut ylivallan ja hänestä tuntui, että voisi antaa ylen. Mies pysähtyi kuin seinään ja Amilia tuli törmänneeksi tämän selkään.

         ”A-anteeksi”, nainen mutisi helakan punaisen.

         ”Keskity. Sinun pitää tehdä Jane-rouvaan vaikutus, sillä vain hänellä on valtaa päättää uusia työntekijöitä”, mies käski tiukasti ja loi veressään punastelevalle neidolle pienen hymyn. ”Olen Peter. Minulta voit kysyä, jos tulee ongelmia”.

        ”Kiitos, Peter”, Amilia vastasi hymyyn, mutta Peter vain avasi heidän vieressään olevan oven ja työnsi ”uutuuden” sisälle.

        ”Neiti Amilia Adams, Jane-rouva”.

2.  Jane ja Arthur…

         ”Astukaa peremmälle, neiti. Täällä on tilaa”.

Jane kiersi ruskeita kiharoitaan sormensa ympärille. Hän istui jalat ristissä nojatuolin käsinojalla pitäen toista kättään tuolissa istuvan Arthurin olkapäällä. Miehestä huokui lämpöä, mikä sai Janen tuntemaan itsensä kahta ihastuttavammaksi. Hänen nuori, vaalea ihonsa hohti kynttilöiden kimmelyksessä ja pitkät tummat ripset kaartuivat liilojen silmien ylle luoden viettelevät varjot punatuille poskipäille. Nainen näytti 16-vuotiaalta, mutta totuus oli karumpi. Hän olisi maksanut vaikka mitä, jos olisi voinut vanheta yhdessä aviomiehensä kanssa, saada lapsia ja elää kylässä, mutta kohtalo oli valinnut toisin…

        ”Kertoisitteko vähän itsestänne, Amilia Adams”, Jane hymyili herttaisesti tulokkaalle, joka tuntui olevan parrasvaloihin joutumisesta vähintäänkin yllättynyt.

Tämä pyöreäkasvoinen herttaisuus ei voisi korvata Marthaa, sen Arthur näki heti. Vaatteet olivat hyvin hoidetut, vaikkakin yksinkertaiset. Arthur vilkaisi syrjäkärein Janea, joka oli kipittänyt kevein askelin naisen luo. Rouvan punainen hartiahuivi oli valunut lattialla loikoilevalle karhuntalialle.

        ”Me etsimme sisäkköä, neiti Adams. Oletko sinä hyvä hoitamaan taloutta?” Jane kysyi hymyillen niin, että terävät kulmahampaat välkähtelivät täyteläisten huulten takaa.

        ”Olen, rouva. Luulen niin”.

         ”Toivottavasti et vain luule, sillä kartano on suuri…”, Jane naurahti neidin pienelle punastukselle. Arthur tuijotti vaimoaan huumaantuneena, kerta kaikkiaan kaunis nainen hänellä!

         ”Ei hätää, neiti Adams. Ingrid kyllä auttaa sinua löytämään paikat”, rouva myhäili ja käveli lanteitaan keikuttaen miehensä vierelle.

         ”Peter!” Arthur karjaisi saaden Amilian hypähtämään ilmaan.

         ”Kutsuitte, herra”, Peter rynni huoneeseen, Amilian rinnalle ja kumarsi syvään.

        ”Vie tyttö Ingridin huoneeseen, järjestäkää hänelle sänky täksi yöksi. Kunhan saavutte illalliselle sovittuun aikaan. Myös Luke!” isäntä käski. Viimeinen huomautus sai kolme vanhaa asukasta naurahtamaan sisäpiirihauskalle, mikä ei auttanut Amilian urpoa tilannetta.
Peter ohjasi uuden sisäkön ulos kumartaen vielä ennen kuin ovi sulkeutui hiukan kolahtaen. 

Pariskunta jäi tuijottamaan ovea hyväntovin ennen kuin kumpikaan viitsi virkkoa mitään.

         ”No, mitä mieltä olit?!” Arthur otti Janen syliinsä ja katsoi tämän kiilteleviin silmiin.

         ”Hmm…saa kelvata tähän hätään”, Jane huokasi hetken mietittyään.

        ”Olet ihana”, Arthur suuteli kylmää otsaa kevyesti ja sai naisen naurahtamaan helpottuneena.

         ”Edelleenkö?!"
”Aina. Mikään ei muuta sitä. Emmehän voi sinulle mitään”, mies vakuutti ja Jane käpertyi tämän lohduttavaan syliin peittäen kirvelevät kyyneleet toisten katseilta.

3.    Juoruilua palveluskunnassa…

Peter sulki keittiön oven huolellisesti ja kääntyi vasta sitten katsomaan siellä odottelevia. Luke näytti harvinaisen pirulliselta enkeliltä istuessaan keittiönpöydän kannella kainalossaan Lily, jonka kaula-aukko saattoi paljastaa hieman liikaa hänen naisellisia avujaan. Helen, Peterin rakas kihlattu, pilkkoi porkkanoita samaisella pöydällä ja Jonathan joi juuri vettä suureen janoonsa. Porukka näytti niin hajanaiselta, että Peter tuli miettineeksi mitenköhän Amilia pärjäisi heidän joukossaan. 
  
 ”No, kerro! Tuliko se uusi tyttö?!” Jonathan tiedusteli kääntäen hanan kiinni.

        ”Oliko hän mukava?” kysyi Lily työntäen samalla Luken käden pois uumaltaan.

         ”Entä tunnollinen?” Helen ojensi Jonathanille porkkanan siivun nähdessään tämän nälkäisen katseen.

         ”Olkaa nyt hetki hiljaa”, Peter pyysi ja sai yhdellä kätten huitaisulla hiljennettyä kysymykset. ”Hänen nimensä on Amilia Adams, ja hän…sädehti”.

         ”Voiko joku muu sädehtiä yhtä paljon kuin minä?!” Lily huudahti saaden muut miehet nauramaan. Helen pyöritteli silmiään.

          ”Hän vaikutti myös tunnolliselta”, Peter jatkoi, mutta kukaan ei tuntunut enää kuuntelevan.

Jonathan pyysi tanssiparikseen Lilya, joka heilutti ”viuhkana” toimivaa veistä. Trkoitus peränä oli selittää Peterille kuinka sädehtivä HÄN saattoi olla. Luke nauroi turmiottarelle ja otti siinä sivussa kolme porkkanana siivua tunkien yhden Heleninkin suuhun. Keittiössä meno oli äitynyt hurjaksi, eikä Peter jaksanut rauhoittaa sitä tapansa mukaan. Hän istui sen sijaan puiselle jakkaralle laskien valkoiset hansikkaansa pöydälle. Peter otti mustan frakkinsa sisätaskusta Arthurilta näpistämänsä sikarin ja alkoi poltella muiden tanssiessa foksia. 

4.    Ingrid opastaa…

Peterin lähdettyä livohkaan Ingrid ja Amilia tuijottivat toisiaan kuin kaksi samalle reviirille tungettua kollia, jotka eivät olleet varmoja saiko toisen jo nylkeä vai pitikö odottaa iltaan. Amilia vilkuili sisäkön tummansinistä asua ja sen päälle asetettua pitsireunaista esiliinaa. Naisen vaaleat hiukset oli laitettu tiukalle nutturalle ja sen päälle kiinnitetty pitsinen myssy peitti näin ollen melkein kaikki hiukset. Vain muutama kiehkura oli eksynyt otsalle.

          ”Mitä sinä tuijotat?! Kohta näytät itsekin yhtä rumalta”, Sisäkkö parahti kiivaammin kuin olisi uskonut. Vihreiden silmien tiukka katse sai Amilian punastumaan, taas.

        ”En minä sitä. Näytät vain sadun metsänhengeltä”, naisen puolustus vuosi pahasti, mutta toinen lämpeni sievään hymyyn.

          ”Kiitos, neiti Adams”, sisäkkö sanoi ääni kilisten kuin pienet kellot, joita roikkui kauppojen ovien edessä, ilmoittaen myyjälle uudesta asiakkaasta.

          ”Sano, Amilia. Niin on parempi”, Amilia kiirehti opastamaan ja sai, jos mahdollista, vieläkin suloisemman hymyn.

          ”Selvä Amilia. Sano minua sitten Ingridiksi”, keijukainen naurahti kääntyen sitten ottamaan vuoteensa päältä kasaksi viikattuja vaatteita. ”Pue nyt nämä yllesi, niin voimme aloittaa!”

Ei aikaakaan kun Amilia huomasi seisovansa portaiden yläpäässä kuuraamassa puista kaidetta. Pitsinen myssy kutitti ja Ingridin tekemä nuttura kiristi aivan liikaa. Korsettikin oli pitänyt nyörittää äärimmilleen, jotta tumma puku oli saatu ahdettua hänen vartensa suojaksi. Ingrid oli vain nauranut ja solminut essun rusetilla kiinni. Kuulemma ei saanut valittaa jos aikoi saada palkaa. Myös turha utelu oli tiukasti kielletty. Kuulemma sen takia häntä ennen kartanossa työskennellyt Marthakin oli erotettu. Kukaan ei kuitenkaan ollut varma sillä Martha oli kadonnut yön aikana…

         ”Tarvitsetko apua?” Ingrid keskeytti Amilian mietinnät.

         ”Mitä muuta me teemme?” Amilia kysyi pudistettuaan väsymyksestä jyskyttävää päätään.

         ”Tänään on vain illallinen, isännän ja emännän sängyn avaaminen, sekä sinulla Janen riisuminen sekä kylvettäminen. Sitten voimme nukkua ellei Peter näe jossain puutetta”.

          ”Hän vaikutti kiltiltä”, Amilia muisteli, mutta sai Ingridin myötätuntoisen huokauksen osakseen.

          ”Älä yhtään yritä! Hän on kihloissa Helenin kanssa, ollut aina. Sitä piatsi jos törmäät Peteriin yöllä…se EI ole mukavaa!” Ingridillä tuntui olevan kokemusta asiasta, mutta Amilia ei viitsinyt udella siitä sen enempää.

        ”Kuka Helen sitten on?!”

        ”Helen Scott, kokki. Oikea tuuliviiri”, samassa Ingrid hiljeni ja vilkaisi aulassa kumisevaa könniä.

        ”Tämä jäi nyt kesken, mutta pitää kiirehtiä syömään!” hän hoputti napaten Amilialta rätin ja tunki sen hameensa poimuihin. ”Muista! Älä kuuntele Lukea, hän on joskus oikea kiusankappale”.

         ”Kiitos opastuksesta”, Amilia hymyili entistäkin kiinnostuneempana kartanon asukkaista.