Sorapolku oli aivan musta ja taivas aivan harmaa. Ne loivat yhdessä ahtaan ja supistuneen horisontin joka roikkui omenapuiden yläpuolella hentojen narujen varassa. Minun olisi tehnyt mieli mennä katkomaan ne narut ja päästää maailma tuskastaan. Kun istuin siinä talon portailla ja tiirailin puutarhan takana heiluvaan metsään halusin ennen kaikkea olla keiju.
Keijuna olisi varmasti ihanaa. Varsinkin sateella! Nyt niin litimärät hiukseni olisivat olleet suurella, paksulla letillä ja mustan sisäkön mekon sijaan kastehelmistä ommeltu leninki olisi verhonnut vartaloani. Miten hienoa olisi hyppiä sammaleen peittämällä kostealla maalla ja verhoutua harmaaseen hämärään kuin vanhaan turkiskasaan ihmisenä. Jo katseenikin lumoaisi ohikulkijat ja lauluni saisi heidät juoksemaan perässäni. Olisin ikuinen arvoitus!
" Rudy!", kuului samassa huuto ja hypähdin ylös. Emäntäni turkistakki valahti märälle nurmikolle enkä voinut kuin alistua nähdyksi.
"Mitä sinä täällä teet?!" omenapuun takaa ilmestyvä mies huudahti hymy kosteilla kasvoillaan.
"Sid?!" huudahdin epäuskoisena ja juoksin tämän luokse unohtaen takin sillepaikalleen.
Tumma, kihara tukka oli vasta leikattu ja nenän alle oli kasvanut pienet viikset. Hymyilin epäuskoisena, veli!
"Mitä sinä itse täällä teet?"kysyin rutistaen sotilaspojan lämpimään halaukseen.
"Etsin systeriäni", Sid nauroi niin, että valkoiset hampaat näkyivät.
"Onko sinulla kaikki hyvin?!" yritin tyyntyä iloisesta jälleennäkemisestä, mutta se oli turhaa.
"On, on! Halusin vain nähdä sinut ennen kuin lukitun paikoilleni avioliiton satamaan", veljeni ääni kuulosti jotenkin surulliselta mutta en välittänyt siitä nyt.
"Ihanaa, että tulit! Mennään sisälle, että voit lämmitellä. Se sopii varmasti Emännälle!" puhelin innoissani, mutta Sid tarttui minua kädestä ja pysäytti siihen, portaiden alimmalle rapulle. Katsoin hänen vakavia kasvojaan kysyvästi ja jäin aloilleni. Tihkutus jatkui taukoamatta ja se teki tummia läiskiä kuivana pysyneeseen mekkooni. Hiuksiani pitkin valui pisaroita ja räpsyttelin muutamia pois silmän tuntumasta.
"Niin?!" lopulta kuiskasin. Olisin halunnut mennä sisälle takkatulen lämpöön sillä fakta on, että en muutu keijuksi vaikka kuollut siskonikin astelisi puutarhaan.
"Jäädään tänne. En halua sisälle, se ahdistaa minua. Sade tekee vapaaksi".
"Täällä on hiukan kylmä", yritin.
"Tihku luo minulle siivet ja voin lentää niillä pois. Vai mitä?!" Sid hymyili minulle hiukan.
"Olemme kuin keijuja", henkäisin ja näin meidän molempien lentävän taivaalla höyhensiivin. Katkoimme pilvien köydet ja lensimme ylemmäs pois tästä helvetin suosta.
Tarina minulta. Turussa raivoava sade ja kamuni "sade tunnelma" inspiroivat. Kiitti:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti