Eduard irrotti otteensa nihkeästä kädestä ja laski sen hellästi peitolle. Ohuet huulet liikkuivat äänettömästä rukouksesta, vaikka mikään ei voinutkaan siskoa pelastaa. Ei edes Jumala.
Tohtori veti peiton sirojen ja kalvenneiden kasvojen yli tehden samalla ristin merkin ilmassa. Elizavetan kuollut lapsi jäi äidin syliin ikuisiksi ajoiksi. Heidät haudattaisiin samaan paikkaan, oli sisko pyytänyt vähän ennen synnytystä.
Avuksi haettu vaivaistalon "kätilö" nyyhkytti jakkarallaan, mutta hiljeni miesten katseiden edessä. Akan tärisevät kädet pyyhkivät kyyneleet sotkuiseen hihaan ja tohtori kääntyi herra Ivanovin puoleen.
"Elizaveta ja lapsi ovat kuolleet, sir".
Sokeakin olisi sen huomannut, mutta kai asian sanominen ääneen kuului tohtorin toimeen. Mies näytti itsekin niin surulliselta, että Eduard piti suunsa kiinni. Hänen sisällään kaivertava ikävä olisi voinut letkauttaa jotain asiatonta.
"Neiti oli niin kiltti mulle!" vollotti akka jakkaralta.
"Minun pitää mennä", tohtori huokasi sitten, kumarsi syvään, otti laukkunsa sekä takkinsa ja lähti huoneesta.
Akka nousi myös ja seurasi "hienoa herraa" selkä kumarassa ja ryppyisetkasvot vääristyneinä ikävästä.
Eduard jäi yksin siskon sängyn viereen. Hän sai pitkästä aikaa kerätä ajatuksia. Kuoleman syy, lapsi, oli peräisin Sir William Middlesworthista, joka oli lähtenyt Venäjältä aikaa sitten. Hänet pitäisi löytää, ja kertoa! Eduard halusi tehdä sen itse, tuhota Herran turhantärkeät kasvot ja sylkeä virne niiltä pois.
Ajatukset keskeytti kellon kumahdus. 11 yöllä.
Eduard asettui sohvalle pitkäkseen ja yritti unohtaa valkoisen peiton ja sen alla makaavat ruumiit...
William sais vielä katua harharetkiään!
Eli siis TÖN-TÖN-TÖÖ!
:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti