Perillinen, jota ei haluttu

William ajeli tyytyväisenä hiekkatietä eteenpäin. Hiekka pällysi ympärillä, loppu kesän aurinko lämmitti vielä kasvoja ja pieni tuulenvire sai kiharat pomppimaan olkapäillä. Oikeastaan miehellä ei ollut kunnollista syytä olla niin pirun onnellinen, mutta hän oli silti! 

William ei ollut nähnyt kaupungissa Scarlettia eikä ollut päässyt puhumaan poliisiasemalle hänen takavarkoidusta ajokortistaan.

 Catherinelle hän oli toki saanut lopultakin ostettua hopeisen kaulakorun, josta roikkui muutama rubiini. Hänellähän oli kokemusta käätyjen ostamisesta, sillä Intiassa herttua oli antanut niitä Cereenille yli tarpeitten. Williamin mieltä lämmitti lahjan lisäksi se että hän sai taas ajaa! Tuntea vapauden ja nopeuden ympärillään, vaikkakin ei niin laillisesti ja vieläpä luvatta Geraldinen autolla, mutta SILTI!

Kesken ajatustensa William hoksasi naisen makaamassa tienposkessa. Mies hidasti ihmetellen vauhtia ja pysäytti Geraldinen automobilin aivan naisen eteen. Tämä oli palvelustyttö tai kyläläinen, jonka kasvot olivat ravassa ja vaaleat hiukset roikkuivat takkuisina olkapäiden yli. 

"Sir William, auttakaa!" nainen kiljui pidellen vatsaansa tuskasta vääntelehtien. Kylmähiki oli saanut tämän kalpenemaan ja kyynelehtimään. 

William ei voinut uskoa, että joku kyläläinen tuntisi hänet nimeltä, mutta silloin hän ei ajatellut jotain niin turhanpäiväistä. Sen sijaan William laskeutui naisen viereen ja auttoi tätä istualleen. 

"Lapsi! Se syntyy!" nainen itki ja sai herttuan täyteen pakokauhua. 

"Tohtori! Vien sinut tohtorille!" William selvitti ja otti voihkivan naisen syliinsä hetkeäkään epäröimättä. 

William laski naisen etupenkille viereensä ja painoi lohduttavan suukon tämän otsalle. Kyläläinen ei kuitenkaan huomannut sitä vaan ulisi silmät puristettuna kiinni ja piteli miehen kädestä kiinni kuin viimeisestä pelastukseta ennen helvettiä. Herttua istui pelosta väristen ajajan paikalle ja kääntyi tiellä kaasu pohjassa. Muutamat oksat raapivat automobilin maalipintaa, mutta asia muistui herran mieleen vasta myöhemmin. Nyt hänen täytyi ajatella naista, autoa ja pian pettäviä hermoja. 

Herttua hiljensi vauhtia vasta tohtorin pienen mökin kohdalla ja juoksi "talon" ovelle. Kädet värisivät kuin kuumeisella ja kasvot alkoivat näyttää yhtä kalpeilta kuin kyydissä kiljuvan. 

"Tohtori! Tohtori! Tulkaa, täällä on synnyttävä nainen!" Williamin huuto ravisteli kuuromankin hereille.

*

William käveli ympyrää eteisessä ja vilkaisi joka kierroksen päätteeksi vastaanotto pöydällä olevaa puhelinta. Soittaakko Catherinelle vai ei?! Mutta joka kerta mies tyytyi vain tekemään uuden kierroksen ja siirtämään ikävän selittelyn myöhemmäksi. Viereisessä huoneessa oli edellleen hiljaista kuin haudassa eikä William uskaltanut edes arvailla lapsen saatika äidin terveydentilaa. Olisi kokonaan hänen vikansa jos jommalle kummalle kävisi jotain. Ja se jos mikä lisäsi paineita! Juuri silloin vanha, jo aavistuksen harmaantunut mies asteli eteiseen ja näytti vähintäänkin hämmentyneeltä. Tohtorilla ei kuulunut olla sellaista ilmettä, William mietti. 

"Olisitte heti kertoneet, että hän on kuningatar", Tohtori sai ähkäistyä ja herttuan leuka läsähti lattiasta läpi. 

"Kuningatar! Siis Gabriella, vai!?" mies huudahti ja Tohtori nyökkäili. 

"Miksi TE hänet toitte?! Luulin, että teillä on eri vaimo ja hänellä eri mies", toisen kulmat rypistyivät epäilyksistä.

"Selviääkö hän?" William sivutti kysymyksen johon ei osannut enää vastata uskottavasti. 

"Kuningatar kyllä, mutta lapsi syntyi aivan liian aikaisin", Tohtori mutisi ja William muisti erään aamuyön jolloin sama mies oli tullut hänen eteensä sanoen: Vaimonne selviää kyllä, mutta...

"Saako hänet nähdä?" William jatkoi poistaen kipeän muiston mielestään. 

"Eikö AVIOMIES yleensä saa kunnian ensimmäisenä?!" Tohtori epäröi.

"Hyvänen aika! Mies ei ole täällä, joten enkö minä käy!?"

"Ei kai tässä ole kysymys jostain aivan muusta? Ei kai lapsi ole...teidän?!" Tohtori alkoi yhdistää olemattomia palapelin paloja. 

"Helvetti,EI!" William kirosi turhautuen toisen epäilyihin.

"Missä paljon puhuttu aviomies sitten on?" 

"Kuule, ukkeli. Olen vain viaton ohilkulkia, ja haluan vain mennä juttelemaan", mies kiristeli hampaitaan, mutta sai Tohtorin viimeinkin vakuutettua. 

"Menkää sitten, mutta muistakaa, että hän on uupunut eikä häntä saa rasittaa", ammattilainen urahti voipuneena ja päästi Williamin sisälle "synnytys osastolle". 

*

Kuningatar Gabriellan poskilla oli kyyneleitä, mutta kura oli pesty pois ja valeat hiukset laitettu epämuodostuneelle letille. Gabriella kohotti onnettoman katseensa tulian puoleen ja William huomasi ensimmäistä kertaa, että tämä oli oikeastaan aika kaunis. 

"Kiitä onneasi, että et ole nainen", Kuningatar kuiskasi käheästi ja sai miehen hymyilemään heikosti.

"Kiitä onneasi, että olet hengissä", Willliam vastasi ja istui sängyn viereen tuodulle jakkaralle. 

Gabriella hymähti eikä saanut katsettaan irti lempeistä silmistä ja komeiden kasvojen arvokkaista piirteistä. Miten hän kadehtikaan Catherinea!

"Miksi?" William kuiskasi ja tarttui lohduttavasti naisen kylmään käteen. Gabriella ymmärsi herttuan tarkoittavan kurattuja kasvoja sekä repaleista puuvillamekkoa ja huokasi katkerana.

"Halusin siitä eroon...", William ei kysynyt mitään vaan katsoi kapeita kasvoja jotka lepäsivät tyynyllä niin onnettomina. Esen ja Catherinekin olivat olleet onnettomia...

"Pyydänkö Geibrielin tänne puhelimella?" William kysyi lopulta kun kumpikaan ei saanut sanottua muuta.

"ÄLÄ! En halua, että kukaan saa tietää lapsesta!" Gabriella parahti ja puristi miehen kättä yllättävän tiukasti ollakseen muuten aivan heikko. 

"Onko se Geibrielin?" William sai kysyttyä.

"Siksi juuri, hän ei saa tietää, hän ei pitäisi", Gabriella mutisi niin, että herttua ei kuullut puoliakaan.

"Mitä sitten teet lapselle?"

"Jätän orpokodin rappusille tai jotain. En halua sitä!" 

"Mutta sehän on lapsesi!" Williamilta pääsi. "Geibriel rakastaa sinua ja lasta!"

"Hyvä vitsi!" Gabriella purskahti epätoivoiseen itkuun ja ennen kuin kuningatar huomasikaan William oli kietonut kätensä hänen ympärilleen ja kuiski korvaan lohdutuksia kuten äiti oli joskus tehnyt. Siitä oli kuitenkin niin kauan, ettei Kuningatar edes muistanut miten ihanaa oli huomata, että joku välitti hänestä.

"Kaikki on hyvin, ei hätää. Ei ole mitään hätää, minä lupaan", William mutisi miettien samalla, miksi aina hän joutui tälläisiin tilanteisiin. Ja mitä Catherinekin tästä sanoisi!?

tarinaan sopiva lurittelu:)

Yleensä tämmöset tulevaisuuden arvailut ei kannata mutta oli vaan pakko!

-      -

-----------