Lauretta heilutteli lasta hiljakseen sylissään ja painoi nenänsä nyrkiksi puristuneisiin käsiin. Pikku pojan silmissä vilkkuivat valonsäteet ja se tuijotti äitinsä kasvoja suu raollaan. Kasvot olivat niin pienet ja sirot, eikä Lauretta pystynyt käsittämään pitelemäänsä ihmettä. Hän oli aina halunnut lapsen. Oman, suloisen tytön! Mutta nyt kun hän katsoi esikoisensa kasvoja hän tiesi, ettei olisi pärjännyt ilman pientä poikaa!
"Hei, rakas!" Sebastian* kiiruhti tuolin taakse ja asetti hansikoidut kätensä naisen olkapäille.
"Katso häntä. Eikö lapsemme olekin suloinen!?" Lauretta huokasi ja vilkaisi hurmioituneena miestään.
Sebastian tyytyi naurahtamaan. Kaikki vauvathan ovat samanlaisia, yhtä pieniä ja punaisia. Mutta, pääasia oli, että Laura oli onnellinen. Se oli itseasiassa ollut Sebastianin "pääasia" koko heidän ikänsä ajan. Aina siitä päivästä lähtien, jolloin hän oli ollut elämänsä ensimmäisissä tansijaisissa ja tanssittanut koko illan vain Laurettaa!
"Katso noita silmiä, kuin tähtitaivas!Ja miten sileät posket..." Vaimo jatkoi ylitsevuotavaa lepertelyään posket innostyksesta hohtaen.
Niin. Lauretta oli TODELLA onnellinen, ehkä vähän LIIANKIN onnellinen. Olivathan he olleet kymmenen vuotta naimisissa, eikä Laura ollut vielä toistaiseksi hymyillyt yhtä leveästi kuin nyt. Oliko se jo vähän outoa? Hän oli sentään lapsen isä, joka rakasti vaimoaan ylikaiken ja vaali, että tällä oli kaikkea mitä tämä saattoi toivoa aina courme-illallisesta lapseen!
Sebastian vilkaisi katkerana lapsen kirkkaita silmiä. Ei hän edes pitänyt lapsista, aina tiellä ja typerinä juoksemassa aivan kuin apinat, eivät ihmisiä ollenkaan. Mutta aikuisena heistä tuli perijöitä eli viisaita miehiä...tai naisia, jotka jatkoivat sukua pitäen omaisuuden suvun nimissä.
Niin, tämänkin pojan täytyisi opiskella ja kasvaa viisaaksi mieheksi, joka voisi vielä joskus periä HÄNEN paikkansa ja johtaa Middlesworthin sukua!
"Minkä me annamme hänelle nimeksi, Sebastian?!" Laura kysyi yhtäkkiä.
"Olisiko Anton?"
"Entä Ciel*?"
"Käykö Edward?"
"Charles sointuu kauniisti!" Laura kiidätti vinkaamaan.
"Minä kannatan Benjaminia!" Sebastian tokaisi.
"Oh, William! Se on ihanan romanttinen nimi!" Laura kiljaisi.
"Eikö Benjamin käy?"
"Pidätkö Williamista, se on niin kaunsi nimi!!!?"
"Isoisäni oli Benjamin", Sebastien mutisi jo aika vaisusti.
"Voi, kulta! Sano että se käy!"Laura aneli ja kauniden kasvojen leveä hymy olisi alistanut jokaisen miehen alta aikayksikön.
"William Benjamin Ciell Middlesworth", Sebastien myöntyi ja sai naisen nauramaan.
"Olet kultainen!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti