Ihan ensiksi käytte täällä katsomassa Niiskun version tarinastani(Kun William unohti Annen neuvot) ja sitten näette sen positiivisemman version Wilkun näkökulmasta. Kirjoitin tämän kysymättä sen enempiä lupia, mutta ei nyt sentään julkaista ennen suostumusta:)
William puristi parvekkeen kylmää rautakaidetta ja tuijotti pimeää taivasta, vain himmeä kuu loisti metsän takana, sekin puoliksi piilossa. Pihalta ei erottunut puita tai pensaita. Kaikki sekoittui siihen hyytävään pimeyteen joka kätki kaiken poimuihinsa. William olisi halunnut hypätä hetken mielijohteesta alas. Tuntea hyytävän ilmavirran, kunnes ei tuntisi enää mitään. Hän ajatteli niin jumalattoman usein, muttei koskaan tehnyt mitään. Ei hän halunnut kuolla, ainakaan näin nuorena! Kunhan ajateli ja toivoi samalla Catherinen tietävän mitä surullinen hän oli. Se oli lapsellista, mutta kuului ihmisluontoon...ainakin niin mies oletti. William pörrötii kiharoitaan pyyhkien samalla silmänurkassa kylpeviä kyyneleitä. Pitäisi keksiä jokin keino millä saisi Catherinen unohtamaan Isidoran. Samalla voisi keksiä myös miten HÄN unohtaisi tämän, sillä William ei ollut aikeissa olla huono aviomies. Ei tietenkään! Hän oli jo lapsena päättänyt mennä naimisiin vain rakkaudesta. Oikeastaan päätös oli syntynyt vain uhmakkaana pään nostona isälle, mutta William oli pitänyt sen loppuun asti, ja se kannatti!
"William, tule sisään. Sinä jäädyt", kuului yhtäkkiä hento ääni.
Willaim rypisti kulmiaan. Kylmä hänellä oli, lähestytiinhän talvea, eikä hän ollut napittanut yöpukunsa paitaa loppuun, mutta ei sen takia kannattanut jäädä värisemään sängyn reunaan, yksin.
"Willaim minä pyydän", Catherinen anova ääni jatkoi.
"Lähde Joesi kainaloon, jos et pärjää yksin!", Williamin teki mieli ehdottaa, mutta hän piti suunsa kiinni, kun ei kyennyt harmiltaan mitään järkevää sanomaan.
"William. Anna anteeksi. Sovitaan tämä. Me keksimme kuitenkin kohta jälleen uuden riidan aiheen. Emmehän me muuta osaakaan kuin riidellä", Catherine kuulosti niin lempeältä...
Willaim meinasi jo kääntyä anomaan anteeksiantoa, mutta ei hän voinut. Ylpeys kielsi. Siitä ei ollut varttiakaan kun hän oli tunnustanut rakkautensa ja tämä oli vain kääntynyt pois. Nyt toisen kuului madella jaloillaan ja yrittää parhaansa!
"Minä tiedän, että olen tälläinen. Hirveä, ylpeä ja itsepäinen. Tiedän sen. Joekin...", Catherine hiljeni yhtäkkiä, äkkiarvaamatta, kuin olisi salannut jotain. William jännittyi pelosta tai vihasta, jostain mitäi oikein itsekkään tunnistanut. Halusiko hän enää kuulla loppua?
"Joe sanoi minulle joskus, että minä en tule olemaan helppo vaimo. En kenellekään", taas nainen sulki suunsa. William räpytteli typeränä silmiään. Hän olis halunnut huutaa, vaikka mitä, mutta ei kuitenkaan halunnut. Oikeastaan Willaim halusi vain saada anteeksi ja nähdä toisen hymyilevän hänelle, halaavan häntä niin kuin eilen Joeta metsässä.
"Anteeksi William", Catherine sanoi taas. Miksi Catherine oli pyytämässä anteeksi, hänhä se oli virheen tehnyt?! Williamia alkoi kaduttaa koko typerä touhu, hän vois vain kääntyä ja sanoa kaksi sanaa: "Anna anteeksi". Ei se voinut olla niin vaikeaa!
"Willaim Middlesworth, jos sinä todella rakastat minua, nyt olisi hyvä hetki todistaa se!"Catherine huudahti ääni vavahdellen. Willaim kääntyi hetkeäkään epäröimättä, valmiina sanomaan nuo kaksi sanaa, mutta hiljeni nähdessään toisen uhmakkaat kasvot edessään.
Hiusuortuvia leijaili palmikoiden ympärillä, osa oli takertunut kyynelistä kostuneille poskille. Silmät punoittivat erottuen kalvakoista kasvoista ja pyöristynyt vatsa alkoi jo erottua löysän yöpukunkin alta. Catherine ei ollut millään muotoa kaunis, ainakaan sillä tavalla kun William ajatteli naisen olevan...Ehkä juuri siksi hän pitinkin Catherinesta niin paljon, tämä oli erilainen kuin muut, ei kaunis, mutta...ihmeellinen. Mies hymyili hellästi näylle. Hän avasi käsiään saaden Catherinen houkuteltua helpottuneeseen halaukseen. Willaim silitteli vaimonsa selkää lohduttavasti tuntien tämän laukkaavan hengityksen rintakehäänsä vasten.
"Saanhan minäkin anteeksi?" William vielä varmisti muutama helpotuksen kyyneleen vieriessä naisen hiuksiin.
"Tietenkin saat! Olemme mekin mahdottomia", Catherine huudahti tukahtuneesti ja sai miehen hymyilemään entistäkin onnellisempana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti