...hän oli kaatunut siihen paikkaan...

Saappaiden kannat kolisivat puulattiaa vasten, lähestyen askel askeleelta. Ingrid käänsi kasvonsa hitaasti äänen suuntaan. Suu aukeni äänettömästä kiljaisusta kun hän näki takanaan seisovan upseerin.

"Alan?!" Ingrid parkaisi perääntyen hitaasti kauemmaksi. Mies nauroi. 

Ääni kaikui naisen korvissa aivan kuin he olisivat nytkin seisseet kirkon suuressa kappelissa. Pappi teki ristinmerkin, kun viimeisetkin kukat laskettiin äidin haudalle. Samassa Alan oli purskahtanut hirnuvaan nauruun, kuulostaen hysteeriseltä vuohelta. Hän oli kaatunut siihen paikkaan luisuen naama edellä penkiltä kirkon kivilattialle, alttarin eteen. Alan ei noussut enää...

"Mitä nyt, Ingrid!?" kuului voimakas ääni, joka peitti jatkuvan hirnunnan alleen. 

Isäntä-Arthur ryntäsi huoneestaan illan pimentämälle käytävälle. 

"Häivy helvettiin, aave! Sinua ei kaivata!" vanha mies huudahti heilauttaen kävelykeppiään upseerin suuntaan. 

Ingrid hymyili. Kasvot näyttivät pelottavilta kylpiessään siinä kynttilän valossa kultaiset hiukset ympärillä valuen. 

"Kuulit kyllä, Alan. Mene pois!" 

Arthur nappasi naisen kainaloonsa ja lähti juoksemaan käytävää toiseen suuntaan henkensä kaupalla. Hänen valkoinen, pitkä partansa liehui vastaan tulevassa ilmavirrassa aavemaisesti. Oikeastaan koko kartano oli aavemmainen, joten se ei eronnut tavallisesta. Ingrid antoi isännän tehdä mitä huvitti, kunhan velien haamu jäisi kauas taakse. 

"Miksi se tänne tuli?"

"Ei hätää, tämä on vain unta", Arthur vakuutti painaen vapaalla kädellään naisen silmät kiinni. 

Haluaisitteko kuulla lisää? Mitä mieltä olette? Oliko sekava(se se kyllä oli, mutta kysyin vain!)?

Aloitin aiemmin toisen blogin, jonne en ketään opasta sillä se on järkyttävä! Julkaisin sinne yhtä tarinaa, josta halusin pelastaa yksittäisen sivutarinan. Lopulta päädyin lisäämään ruodonkin takaisin paikoilleen, sillä hiukan parantelemalla siitä saisi kokonaisen. 

Kyse on siis kartanosta, jonne saapuu töihin 16-vuotias Amilia sisäköksi. Hän ystävystyy työtoverinsa Ingridin kanssa ja alkavat yhdessä selvittää mitä kartanossa oikeasti tapahtuu. 

Värkkäsin huvikseni tälläisen "kirjan takakannen" avartamaan ideaani! x)

"Kun tulin, en aavistanut mitä kokisin", Peter kuiskasi tummat silmät sädehtien.

 Amilia ja Ingrid alkavat tosissaan kaivella kartanon sekä sen asukkaiden menneiskyyksiä. He alkavat huomata kuinka paljon saa kätkettyä suljettujen tammiovien taakse. Kylällä puhutaan "kummitustalosta", mutta kartanon omistavat, Jane ja Arthur, eivät tunnu salaavan mitään. Puutarhuri Jonathan suutelee kokkia puutarha vajassa ja joku liikkuu aina keskiviikko yöllä käytävässä päässään verinen morsiushuntu. 

"Ei hätää, Jane. Minä autan sinua, vaikka se veisi henkeni!".

KÄÄK! Tulipa huono...