William tuijotti ikkunasta loistavaa kuun hohtoa, joka piirsi lattialle lehtien heiluvia hahmoja. Avonaisesta ikkunasta tulvi kylmä viima. Se valui jostain peiton alle eikä hän voinut edes kääntyä ja lämmitellä Catherinen vieressä. William kyllä kuuli tämän hengittelyn sängyn toisella laidalla, mutta se ei paljon lohduttanut. Sitä paitsi Catherien oli nähnyt hänet suutelemassa Isidoraa, ja sitä ei kyennyt selittämään...ainakaan satuttamatta toista.
Tietenkin hän rakasti Catherinea, se oli itsestään selvyys, mutta Isidora...oli Isidora(paras puolustelu!) kuolleenakin. Rakastiko hän kuollutta?! Ei, ei tietenkään, kun hän rakasti Catherinea! Kai...
"Voi hemmetti!" William huudahti ääneen ja sai naisen kääntämään kasvonsa miehen suuntaan.
"Voitko olla hiljaa?" Catherinen ilmeee oli niin tyly, että William pysyi hetken myksityneenä hiljaa.
Willaim katsoi lamaantuneena vihasta leimuavia silmiä, kapeita kasvoja, viivaksi rypistynyttä suuta ja nirppa nenää(MITÄ IHMETTÄ!!!). Näky ei ollut erityisen kaunis, mutta se sai miehen hymyilemään hellästi.
"Kuule...siitä mitä näit...", hän huokasi, sillä aihetta ei voinut välttää mikäli halusi Catherinen suosioon.
"Aiotko kertoa totuuden?" Catherine nosti ivallisena kulmiaan ja sai aviomeiehensä nousemaan istualleen.
"En voi selittää sitä, mutta minä-...", William hiljeni kesken kaiken kun vaimo käänsi selkänsä ja tyytyi tuijottamaan budoaarin varjojen täyttämää ovea.
"Meillä ei ole mitään puhuttavaa!"
"Totta helvetissä on!", Willaim huusi ja käänsi naisen kovakouraisesti itseään päin.
"minä. RAKASTAN. SINUA!" hän lausui ääni kohoten jokaisella sanalla.
He tuijottivat toisiaan hetken vältellen katseita.
"Niin sinä sanoit sille toisellekkin", Catherine henkäisi ja käpertyi takaisin "omalle puolelleen" nieleskellen katkeria kyyneleitä.
William tuijotti tätä tyhmänä. Ei naisen kuulunut vain kääntyä pois kun HÄN teki rakkauden tunnustuksen, HÄN, Sir Willaim Middlesworth! Mieleen muistui kuuden vuoden takainen kohtaus...
"Minä...rakastan sinua!" Willaim huudahti ja polvistui Annen eteen. " Lähdetään pois!"
"Sinä näytät hassulta, kultaseni" Anne nauroi laskien aamutakkinsa huoneen lattialle ja istui sängylle silmät ilkamoiden.
SINÄ NÄYTÄT HASSULTA! Ainoa mitä Anne oli sanonut! Sinä näytät hassulta!
William muisti kuinka hän oli noussut ylös ja tuijottanut naista typeränä.
"Tuletko?!" Anne oli taputtanut paikkaa sängyllä vieno hymy huulillaan.
"Etkö sinä rakasta minua?!" William oli kuiskannut sydän väpättäen. Kuin pikku lapsi, hän ajatteli jälkeen päin!
"Voi, kulta! Ei mies sano sitä ääneen! Sehän olisi typerää, lapsellista! Ei mies mieti tunteita vaan...", Anne oli koskettanut paljasta reittään nostaen kulmiaan.
William muisti kuinka hän oli ummistanut silmänsä ja lähtenyt sokeana pois.
Siitä eteenpäin hän ei ollut ajatellut tunteita, vaan...
Miten hän oli kyennyt unohtamaan neuvon ja kertonut tunteistaan Catherinelle...taas! Ei tämä tietenkään välittänyt hänestä vaan ajatteli sitä...
Williamin mieleen piirtyi kuva Annesta, joka nosti merkitsevästi kulmiaan. Sinä näytät hassulta! Catherine tietenkin ajatteli niin, ja nauroi hänen typeryydelleen nytkin. William nousi hitaasti ylös sängystä ja käveli parvekkeelle. Ei tunteita saa kertoa, se on lapsellista!
Hyvä, Anne Romanov, sinusta on muuten pirun hauska kirjoittaa;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti