Lisa heräsi tokkuraisena ja vilkuili herostuneena ympärilleen. Junavaunu oli jo täyttynyt ihmisistä ja sateesta harmaa maisema viuhui ikkunan takana. Lisa laski viittansa hupun alas ja keskittyi katselemaan ympärilleen. Se oli nimittäin neidon huveista parhain, eikä koskaan voinut olla varma näkisikö sen "oikean". Hänen vieressään istui vanha ukko, joka selaili päivänlehteä puoli nukuksissa. Penkkien välisellä käytävällä juoksi muutaama pikkulapsi kunnes, joku käski ranskaksi heitä palaamaan paikoilleen. Lisa piti lapsista, sillä oli kotiopettajattaren ammatissa. Oikeastaan se oli yksi ja ainoa LAILLINEN naisen ammatti, jota saattoi tehdä pitkään.
Lisa käänsi katseensa vastapäätä istuvaan mieheen ja tummaan tyttöön, joka puheli käytävän yli nuorelle sotilaspojalle. He käyttivät takkuraista englantia, mutta Lisa ymmärsi heidän puhuvan luonnosta ja metsästyksetä. (Outo aihe pienelle tytölle!?). Tämä vastapäätä istuva mies oli nuori ja silmittömän kaunis. Ehkä juuri siksi Lisa ehti keksiä noille kasvoille vaikka mitä tarinoita eikä kyennyt irrottamaan silmiään.
Mies oli varamsti rikas sillä takin alta pilkistivät moitteettomat liivit vaikka itse takki olikin revennyt hihasta. Kiharaiset hiuksetkin lainehtivat kasvojen ympärillä kuin enkelillä. Ehkä mies olikin joku Jumalan suuri sanansaattaja tai itse rakkaudenjumala Amor! Lisan sydän alkoi väpättää innosta. Olisiko miehellä jokin viesti hänelle, olisiko se "oikea" junavaunussa vai olisiko se mies itse!
"Missä me olemme?" Mies kysyi yhtäkkiä ja iskosti harmaat silmänsä häneen.
"Öh", nolo puna levisi Lisan kasvoille. Mies hymyili silmissään outo katse.
"Ettekö tiedä? Olen pahoillani kun edes kysyin", mies hymähti, mutta kumartui kuitenkin lähemmäksi. "Mutta minun TÄYTYI keksiä jokin puheenaihe, sillä te näytitte niin...ihastuttavalta seuralta".
Lisan teki mieli huuta onnesta. Mies olsii voinut puhua kenelle tahansa, mutta puhui juuri HÄNELLE! Silmissä oli edelleen se outo, painostava katse ja hymy oli muuttunut flirttailevaksi.
"Älkää puhuko hassuja", Lisa tirskahti punastuen yhä kirkkaammin. Vanha mies hänen vieressään pyöritteli silmiään.
"Olen William Middlesworth, kuka on tämä viehättävä neiti?" William kysyi tarttuen naisen paljaisiin käsiin. Kosketus tuntui polttavan kuumalta, mikä sopi Lisalle hyvin. Junassa kun oli hirveän kylmä!
"Lisa Davies, pelkää opettajatar vain, herra", Lisa hymyili hiukan onnettomasti, mutta Willaim naurahti.
"En minäkään ole tyhjäntoimittajaa ihmeellisempi, teidän sietäisi olla ylpeä työstänne!"
"Oih! Oletteko todella sitä mieltä?!" Lisa hymyili vielä leveämmin unohtaen ystävänsä viettely vinit kokonaan.
"Liput, herrasväki" konduktööri huusi ja pysähtyi heidän kohdalleen.
William otti takkins ataskusta kaksi lippua ja ojensi niitä tälle. Samassa Lisan sydän jähmettyi paikoilleen. Sormus! Sormus vasemmassa nimettömässä! Kaksi lippua ja sormus!
MIES OLI NAIMISISSA!
Konduktööri eteni seuraavien luo, mutta Lisa ei kuullut mitään. Yhden kauniin hetken ajan hän oli luullut käyvän onni, mutta ei käynytkään...
"isä, minulla on nälkä", sanoi se sotilaspojan kanssa puhellut musta tyttö ja William silitti tämän pörröisiä hiuksia.
Lisa painoi päänsä vasten vaunun seinää ja ummisti silmänsä kiinni. Halusivatko he kiertää puukkoa haavassa! Hän oli rakastunut ensisilmäyksellä mieheen, jolla oli vaimo ja lapsi!
Kirottu kohtalo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti