Sairastelua

"Minä olen kunnossa, älä touhota!" William tiuskaisi ja työnsi Briannea sivummalle. 

"Yskit koko yön eikä kukaan saanut nukkuneeksi", Brianne tarttui serkkuaan käsivarresta ja sai tämän pysäytettyä käytävälle. 

"Olen pahoillani, serkkuseni! Voinko nyt mennä?!" William sai taijottua naamalleen pahoittelevan ilmeen. Hän yskäisi muutaman kerran ja lähti portaita alas aamiaiselle. 

"Jos tuo on jotain vakavaa?" 

"Älä esitä äidillistä, Brianne!"William huusi käheästi portaista ja yski uudelleen. 

Hänen kurkkuunsa sattui ikävästi joka kerta, mutta ei sitä kuulunut huudella ympäriinsä. Muka vakavaa?! Yskä ei ole vakavaa! Ei ainakaan tämä! Herra pudisteli huvittuneena päätään ja purjehti ruokailusaliin. Tarjoilija ja sisäkkö lupettivaat kuiskailunsa ja niiasivat syvään herttuan nähdessään. 

"Aamiainen tuodaan heti, sir", tarjoilijatar niiasi entistä syvempään kun William käveli hänen luokseen. 

"Missä Lordi ja Dickson ovat?!"Willaim yskäisi ja käsi siirtyi vaistomaisesti kurkulle.

"En tiedä, sir. Voitteko hyvin, sir?" nainen katsoi "isäntäänsä" luottavaisesti. 

"Erinomaisesti, kun näin teidät",William iski silmää ja istui sitten tavalliselle paikalleen kuin ei mitään.

Williamin silmin...

Päässä tykytti ja jostain kuului kuisketta. Pimeässä liikahteli valkoisia varjoja ja kuului taukoamattomia askeleita. Ne kävelivät kehää herttuan pään ympärillä ja taputtivat välillä kiharaista hiuspehkoa. Pieniä pisteitä sateli ympäriinsä ja ne kiinnittyivät ohuilla rihmoilla toisiiinsa kiinni. William tuijotti suu auki kuinka ne muodostivat valtavan ihmissuden jonka kidassa tapitti valkoisia, kiilteleviä hampaita suorassa rivissä. Hampaat olivat kuin valkeita peilejä. William alkoi katsoa tarkemmin peilikuvaansa, muttei nähnyt kuin hennon, särisevän kuvan pienestä pojasta, joka vääntelehti kuilun pohjalla kädet kahleissa, tietäen, että hukkuisi nousevan vedenpinnan alle. Hän tunsi kuinka samaiset kahleet tarttuivat hänen käsiinsä ja puristuivat kiinni, ihmissusi virnuili punertavat silmät välkkyen. Pimeys kävi yhä tukalammaksi ja varjot alkoivat muistuttaa yhä selvemmin naista, joka hymyili iloisesti ihmissuden takaa, ojensi siroa kättään miestä kohti, mutta William ei yltänyt siihen sillä kahleet lukitsivat hänet paikoilleen. Herttua huusi ja pyristeli, muttei päässyt lähemmäksi. nainen vaipui kasaan itkien lohduttomasti, ja mies vain yritti lujemmin, aina vain lujemmin. Yhtäkkiä ihmissusi avasi suunsa ja nappasi naisen sinne, kaikki valo katosi, oli vain hyytävää pimeää ja kipua niin suunnatonta, että Willaim huusi kovemmin kuin koskaan:

"Catherine! Auta!"

Totuus...

"Soitan tohtorille, että hän on tullut tänne", Math lupasi ja vilkaisi "kuollutta" veljeään, joka puolestaan tuijotti lievästi järkyttynyttä neiti Bonsdroffia. 

"Hän ei tunnu olevan kunnossa", Catherine Bonsdroff huokasi aika vaisusti. 

"Huumeissa, neiti", Math mutisi tunnistaen oireet.

Catherine haukkoi epäuskoisena henkeä, vaikka muistikin melko selvästi miten mies oli ottanut kourallisen lääkkeitä ja hymyillyt pingottuneesti kysymyksille. 

"Kuka hän oikein oli?" Geibriel alias "kuollut" veli kysyi katsoen kysyvästi vuoroin Mathia vuoroin Catherinea. 

"Kihlattuni", neiti huokasi ja Math oli huomaavinaan katseessa anteeksipyyntöä. 

Gabriel nosti yllättyneenä kulmiaan. 

"Tuleva aviomiehesi?!"

"Sir William Middlesworth", Math lisäsi, mutta vaikeni veljensä katseen alla. 

Samassa kysyeisen herran huoneesta kuului huuto, joka oli varmasti herättänyt koko linnan. Kolmikko ryntäsi kiireesti sisälle, kukin omista syistään. He näkivät kynttilän valaiseman huoneen ja Sir Williamin huonnen nurkassa. Haarmaat silmät tuijottivat kauhusta laajenneina vastapäistä nurkkaa ja siellä olevaa nojatuolia. Otsalla helmeili muutama hikipisara ja iho oli kelmeä, lähemmäs harmaa. Mies yritti päästä kauemmas ja huusi, niin kovaa kuin pystyi...taukoamatta. 

"Nostetaan hänet sängylle", Math käski, kuningas kun oli ja sai Geibrielin vain vaivoin tottelemaan.

Catherine tarttui miestään kädestä kasvoillaan kauhun sekä inhon sekaisia ilmeitä, joista ei tohtinut ottaa selvää. Math lähti soittamaan tohtorilta apua, mutta Geibriel jäi seisomaan siihen missä oli, aavistuksen neuvottomana. Eihän nyt ollut ihan tätä odottanut. Kun kerran palasi, niin se piti tehdä kunnialla, ja hän olisi ollut valmis kosimaan tuota naista, AIVAN VARMASTI!

"Onko hän käyttänyt huumeita ennenkin?" hän kysyi varovasti, mutta vastausta ei kuulunut.

"Luulin, että olet kuollut", Catherine kuiskasi lopulta. 

"Miksi si-".

Geibrielin lause jäi kesken sillä juuri silloin sängyssä riuhtova mies päätti huuta:

"Catherine! Auta!"

Muistaakseni Williamilla oli sen lääke-huume juttu juuri silloin kun Geibriel ja Catherine näki toisensa. Mulla on niin elävä muistikuva, kun ne seiso aulassa ja William saapasteli sairaalasta karanneena paikalle. Virkistäkää muistiani jos se on väärässä:)